Elokuva http://lauraannaemilianordin.vapaavuoro.uusisuomi.fi/taxonomy/term/132600/all Sun, 07 Apr 2019 08:39:31 +0300 fi Joonas Berghällin kummallinen kuva miehistä http://juholeppanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/273641-joona-berghallin-kummallinen-kuva-miehista <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Arvostan suuresti Joonas Berghällin hyviä tarkoitusperiä. Hän tahtoo tehdä hyvää ja se on hieno asia. Hänen uusi elokuvansa Miehiä ja poikia jätti minut kuitenkin hieman hämmennyksen valtaan.</p><p>Ensinnäkin kehut: Berghäll osaa toden totta ohjata. Kuvat ja leikkaus ovat upeita. Dokumentti on kaikilla tasoille todella laadukasta työtä.</p><p>Ongelmana on sen sisältö. Mikä on elokuvan pointti? Näitä surkeita tarinoita on ennenkin kuultu. Pohjimmiltaan kyse on vain keskimääräistä laadukkaammasta jaksosta Mirja Pyykön tirkistelyohjelmia.</p><p>Keitä ovat Berghällin suomalaiset miehet? He kalastavat, metsästävät, rakentavat. Eikö sivistyneistö kelpaa suomalaiseksi mieheksi? On myös meitä jotka luemme kirjoja ja käymme Musiikkitalon konserteissa.</p><p>Ja kaikki dokumentin miehet ovat valkoisia. Rajaus tuskin on sattumaa ja mielestäni vaatii selityksen.</p><p>Asian ydin on se, että yrittäessään vapauttaa &quot;suomalaisen miehen&quot; (obs. sitaatit) ahtaista normeista, ohjaaja vain tulee vahvistaneeksi niitä.</p><p>Jos tämä elokuva saa yhden tuuliajolla olevan miehen miettimään elämäänsä, hyvä niin. Jotenkin vain epäilen, että ne miehet tätä elokuvaa tarvitsevat eivät sitä mene katsomaan.&nbsp;</p><p>Mitään pahaa elokuvassa ei ole. En vain ymmärrä sen pointtia. Kaikella kunnioituksella, kiitettävän hyvistä aikeistaan huolimatta se tuo kovin vähän uutta keskusteluun miehen ongelmasta.</p><p>&quot;MIehiä ja poikia&quot; ei perustele itseään.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Arvostan suuresti Joonas Berghällin hyviä tarkoitusperiä. Hän tahtoo tehdä hyvää ja se on hieno asia. Hänen uusi elokuvansa Miehiä ja poikia jätti minut kuitenkin hieman hämmennyksen valtaan.

Ensinnäkin kehut: Berghäll osaa toden totta ohjata. Kuvat ja leikkaus ovat upeita. Dokumentti on kaikilla tasoille todella laadukasta työtä.

Ongelmana on sen sisältö. Mikä on elokuvan pointti? Näitä surkeita tarinoita on ennenkin kuultu. Pohjimmiltaan kyse on vain keskimääräistä laadukkaammasta jaksosta Mirja Pyykön tirkistelyohjelmia.

Keitä ovat Berghällin suomalaiset miehet? He kalastavat, metsästävät, rakentavat. Eikö sivistyneistö kelpaa suomalaiseksi mieheksi? On myös meitä jotka luemme kirjoja ja käymme Musiikkitalon konserteissa.

Ja kaikki dokumentin miehet ovat valkoisia. Rajaus tuskin on sattumaa ja mielestäni vaatii selityksen.

Asian ydin on se, että yrittäessään vapauttaa "suomalaisen miehen" (obs. sitaatit) ahtaista normeista, ohjaaja vain tulee vahvistaneeksi niitä.

Jos tämä elokuva saa yhden tuuliajolla olevan miehen miettimään elämäänsä, hyvä niin. Jotenkin vain epäilen, että ne miehet tätä elokuvaa tarvitsevat eivät sitä mene katsomaan. 

Mitään pahaa elokuvassa ei ole. En vain ymmärrä sen pointtia. Kaikella kunnioituksella, kiitettävän hyvistä aikeistaan huolimatta se tuo kovin vähän uutta keskusteluun miehen ongelmasta.

"MIehiä ja poikia" ei perustele itseään.

]]>
1 http://juholeppanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/273641-joona-berghallin-kummallinen-kuva-miehista#comments Kulttuuri Alkoholismi Dokumentit Elokuva Feminismi Miehet Sun, 07 Apr 2019 05:39:31 +0000 Juho Leppanen http://juholeppanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/273641-joona-berghallin-kummallinen-kuva-miehista
Luontosinfonia on hieno ylistys Suomen luonnolle. Mitä luonto on sinulle? http://marjaheinonen3.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/272273-luontosinfonia-on-hieno-ylistys-suomen-luonnolle-mita-luonto-on-sinulle <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Mikä on sinun suhteesi Suomen suurimpaan rikkauteen, luontoon? Todenäköisesti rakas, koska me kaikki suomalaiset oleme vielä sielussamme kovin lähellä metsiä, järviä, lunta ja taivasta. Rakas toki varmasti monella eri tavalla.&nbsp;</p><p>Suomessa omaa suhdettaan luontoon ei välttämättä tule pohtineeksi, koska luonto on niin paljon läsnä. Puoli vuotta Berliinissä on paljastanut minulle, miten syvälle Suomen luonto on juurtunut minunkin sieluuni. Rakastan tämän kaupungin henkistä vireyttä ja tapahtumien paljoutta, mutta silti tärkeintä minulle on karata välilä Grunewaldin metsään rauhoittumaan. Pieni lohtu koti-Suomen metsiä kaipaavalle. Suomesta ikävöin eniten luontoa. Se on iso syy, mikä saa minut varmasti vielä takaisin pohjoiseen.&nbsp;</p><p>Tänään tulee ensi-iltaan harvinaislaatuinen, iso elokuva, jota kannattaa mennä fiilistelemään ja kokemaan omaa suhdettaan suomalaiseen luontoon. Täysin musiikin ja kuvien ehdoilla rakennettu upea <a href="https://youtu.be/WN6_hYt2L3c"><em>Luontosinfonia</em></a> on ennen kaikkea ylistys Suomen luonnolle. Siinä luonto tuntuu sydämessä asti huikeiden kuvien ja koskettavan musiikin voimalla. Elokuva näyttää luonnon mahtavuuden ja moninaisuuden niin pienissä kuin suurissa asioissa.&nbsp;</p><p>Luontosinfoniaa ei ole luotu tyhjästä, vaan sen takana on vuosien tiukka työ. Kimmokkeena synnylle on ollut kaksi palkittua luontodokumenttia <em>Metsän tarina</em> ja <em>Järven tarina</em><strong>.&nbsp; </strong>Luontosinfonia on kasvanut niistä ja mukaan on tullut uusia, ainutlaatuisia luontokuvia ja henkeäsalpaavan kaunis, palkitun säveltäjän, <strong>Panu Aaltion</strong>, musiikki.<strong> </strong>Kuvat ja musiikki saavat puhua, sanoja ei tarvita. Musiikin elokuvassa esittää Vantaan viihdeorkesteri ja mukana on 40-hengen kuoro solistinaan <strong>Johanna Kurkela.</strong></p><p>Luonto puhuttelee usein hyvin henkilökohtaisesti. Ehkä juuri siksi Luontosinfonia osui minuunkin niin syvälle. Kun elin Luontosinfoniaa, välillä rakensin eläinkuvista tarinoita. Välillä suljin silmäni ja annoin musiikin viedä.&nbsp; Aistit ja ulottuvuudet saivat leikkiä. Kun elokuva loppui, jäin istumaan hiljaa. Loppuiko se jo? Olisin voinut katsoa kuvien virtaa ja antaa musiikin soljua tajuntaani loputtomiin. Olo oli samaan aikaan liikuttunut, rauhallinen ja kiitollinen.&nbsp;</p><p>Luontosinfonia on kaunis. Luontosinfonia on vaikuttava. Luontosinfonia on iloinen. Luontosinfonia on koskettava. Luontosinfonia ravistelee. Luontosinfonia vie mukanaan -&nbsp; monet meistä lapsuuteen ja lähimetsään. Luontosinfonian mukana voi elää monella tavalla ja tasolla.</p><p>Suomen luonto ei salpaa vain suomalaisten henkeä. Ranskassa ollaan juuri nyt lumoutuneita 13.3. ensi-iltaansa tulleen &ldquo;Ailo - pienen poron tarina&rdquo; -elokuvan Lapin maisemista. Tähän mennessä elokuvan on nähnyt reilusti yli 70 000 elokuvissakävijää.&nbsp; Paikallinen media on hehkuttanut Suomen luontoa ja sen säilyttämisen tärkeyttä. Suomessa jouluksi elokuvateattereihin tulleen Ailon&nbsp; on elokuvateattereissa nähnyt jo yli 115000 katsojaa. Elokuva on suomalaisen MRP Matila Röhr Production Oy:n ja ranskalaisen Borsalino Productionsin tuottama fiktiivinen koko perheen luontoelokuva, joka on kuvattu Lapissa: &ldquo;Ailon tarinan menestys maailmalla avaa ovia myös Luontosinfonia-elokuvan levitykseen ulkomailla ja tekee Suomen luontoa tunnetuksi entisestään. Samalla se on osoitus siitä mittaamattomasta arvosta, joka luonnollamme ja metsillämme on, kun niitä suojellaan eikä ainoastaan pyritä käyttämään teollisuuden raaka-aineena. Maamme tulevaisuus on tämän kulttuurin säilyttämisessä&rdquo;, iloitsee molempien elokuvien teossa mukana ollut Luontosinfonian ohjaaja <strong>Marko</strong> <strong>Röhr</strong>.</p><p>Luontosinfonia on ennen kaikkea myös vahva puheenvuoro luonnon säilyttämisen puolesta. Aivan samalla tavalla kuin tuhansien nuorten jokaperjantainen mielenosoitus jälleen tänään <strong>#fridaysforfuture-tapahtumissa</strong> ympäri maailmaa.</p><p>Röhr on tehnyt vedenalais- ja luontoelokuvia pian kolme vuosikymmentä. Hän on huomannut jo tässä lyhyessä ajanjaksossa muutoksia luonnossa. Muutoksen nopeus on saanut hänet havahtumaan siihen, miten tärkeää on taltioida Suomen luonnon tila Luontosinfoniaan juuri nyt.: &ldquo;Muistutukseksi tästä hetkestä meille, jotka luonnosta nyt nautimme ja tuleville sukupolville meidän jälkeemme, kansakunnan yhteiseen muistiin, ennen kuin ihmisen vaikutus muuttaa luontomme kasvot toisenlaisiksi, hän toteaa.&rdquo;</p><p>Luonto ei vaadi eikä puhu, se puhuttelee.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Mikä on sinun suhteesi Suomen suurimpaan rikkauteen, luontoon? Todenäköisesti rakas, koska me kaikki suomalaiset oleme vielä sielussamme kovin lähellä metsiä, järviä, lunta ja taivasta. Rakas toki varmasti monella eri tavalla. 

Suomessa omaa suhdettaan luontoon ei välttämättä tule pohtineeksi, koska luonto on niin paljon läsnä. Puoli vuotta Berliinissä on paljastanut minulle, miten syvälle Suomen luonto on juurtunut minunkin sieluuni. Rakastan tämän kaupungin henkistä vireyttä ja tapahtumien paljoutta, mutta silti tärkeintä minulle on karata välilä Grunewaldin metsään rauhoittumaan. Pieni lohtu koti-Suomen metsiä kaipaavalle. Suomesta ikävöin eniten luontoa. Se on iso syy, mikä saa minut varmasti vielä takaisin pohjoiseen. 

Tänään tulee ensi-iltaan harvinaislaatuinen, iso elokuva, jota kannattaa mennä fiilistelemään ja kokemaan omaa suhdettaan suomalaiseen luontoon. Täysin musiikin ja kuvien ehdoilla rakennettu upea Luontosinfonia on ennen kaikkea ylistys Suomen luonnolle. Siinä luonto tuntuu sydämessä asti huikeiden kuvien ja koskettavan musiikin voimalla. Elokuva näyttää luonnon mahtavuuden ja moninaisuuden niin pienissä kuin suurissa asioissa. 

Luontosinfoniaa ei ole luotu tyhjästä, vaan sen takana on vuosien tiukka työ. Kimmokkeena synnylle on ollut kaksi palkittua luontodokumenttia Metsän tarina ja Järven tarinaLuontosinfonia on kasvanut niistä ja mukaan on tullut uusia, ainutlaatuisia luontokuvia ja henkeäsalpaavan kaunis, palkitun säveltäjän, Panu Aaltion, musiikki. Kuvat ja musiikki saavat puhua, sanoja ei tarvita. Musiikin elokuvassa esittää Vantaan viihdeorkesteri ja mukana on 40-hengen kuoro solistinaan Johanna Kurkela.

Luonto puhuttelee usein hyvin henkilökohtaisesti. Ehkä juuri siksi Luontosinfonia osui minuunkin niin syvälle. Kun elin Luontosinfoniaa, välillä rakensin eläinkuvista tarinoita. Välillä suljin silmäni ja annoin musiikin viedä.  Aistit ja ulottuvuudet saivat leikkiä. Kun elokuva loppui, jäin istumaan hiljaa. Loppuiko se jo? Olisin voinut katsoa kuvien virtaa ja antaa musiikin soljua tajuntaani loputtomiin. Olo oli samaan aikaan liikuttunut, rauhallinen ja kiitollinen. 

Luontosinfonia on kaunis. Luontosinfonia on vaikuttava. Luontosinfonia on iloinen. Luontosinfonia on koskettava. Luontosinfonia ravistelee. Luontosinfonia vie mukanaan -  monet meistä lapsuuteen ja lähimetsään. Luontosinfonian mukana voi elää monella tavalla ja tasolla.

Suomen luonto ei salpaa vain suomalaisten henkeä. Ranskassa ollaan juuri nyt lumoutuneita 13.3. ensi-iltaansa tulleen “Ailo - pienen poron tarina” -elokuvan Lapin maisemista. Tähän mennessä elokuvan on nähnyt reilusti yli 70 000 elokuvissakävijää.  Paikallinen media on hehkuttanut Suomen luontoa ja sen säilyttämisen tärkeyttä. Suomessa jouluksi elokuvateattereihin tulleen Ailon  on elokuvateattereissa nähnyt jo yli 115000 katsojaa. Elokuva on suomalaisen MRP Matila Röhr Production Oy:n ja ranskalaisen Borsalino Productionsin tuottama fiktiivinen koko perheen luontoelokuva, joka on kuvattu Lapissa: “Ailon tarinan menestys maailmalla avaa ovia myös Luontosinfonia-elokuvan levitykseen ulkomailla ja tekee Suomen luontoa tunnetuksi entisestään. Samalla se on osoitus siitä mittaamattomasta arvosta, joka luonnollamme ja metsillämme on, kun niitä suojellaan eikä ainoastaan pyritä käyttämään teollisuuden raaka-aineena. Maamme tulevaisuus on tämän kulttuurin säilyttämisessä”, iloitsee molempien elokuvien teossa mukana ollut Luontosinfonian ohjaaja Marko Röhr.

Luontosinfonia on ennen kaikkea myös vahva puheenvuoro luonnon säilyttämisen puolesta. Aivan samalla tavalla kuin tuhansien nuorten jokaperjantainen mielenosoitus jälleen tänään #fridaysforfuture-tapahtumissa ympäri maailmaa.

Röhr on tehnyt vedenalais- ja luontoelokuvia pian kolme vuosikymmentä. Hän on huomannut jo tässä lyhyessä ajanjaksossa muutoksia luonnossa. Muutoksen nopeus on saanut hänet havahtumaan siihen, miten tärkeää on taltioida Suomen luonnon tila Luontosinfoniaan juuri nyt.: “Muistutukseksi tästä hetkestä meille, jotka luonnosta nyt nautimme ja tuleville sukupolville meidän jälkeemme, kansakunnan yhteiseen muistiin, ennen kuin ihmisen vaikutus muuttaa luontomme kasvot toisenlaisiksi, hän toteaa.”

Luonto ei vaadi eikä puhu, se puhuttelee.

]]>
5 http://marjaheinonen3.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/272273-luontosinfonia-on-hieno-ylistys-suomen-luonnolle-mita-luonto-on-sinulle#comments Kulttuuri Elokuva Luonnon vaikutus ihmismieleen Luonnonsuojelu Sinfonia Suomen luonto Fri, 22 Mar 2019 09:20:53 +0000 Marja Heinonen http://marjaheinonen3.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/272273-luontosinfonia-on-hieno-ylistys-suomen-luonnolle-mita-luonto-on-sinulle
Death of Stalin: arvostelu http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/256099-death-of-stalin-arvostelu <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Aluksi englanninkielisyys häiritsi minua tässä Armando Iannuccin Venäjällä kielletyssä komediassa, mutta pian siihen tottui, koska monet tilanteet ja huumori olivat riittävän venäläisiä. Myös ärsytti ettei elokuvan nimeä ole käännetty suomeksi, vaikka se kääntyisi helposti.&nbsp;</p><p>Nauroin paljon, en tiedä olisiko elokuva yhtä hauska jos ei tuntisi lainkaan Neuvostoliiton historiaa. Totalitarismin makaaberit puolet tuottavat kyllä universaalia huumoria, joten saattaisi ollakin.</p><p>Elokuvassa on historiallisia epätarkkuuksia/virheitä, <a href="https://www.theguardian.com/film/2017/oct/18/death-of-stalin-russian-roulette-with-truth-armando-iannucci">joita on listattu Guardianissa</a>, mutta artikkelissa listatut epätarkkuudet eivät mielestäni ole niin suuria että kuva tapahtumien yleiskulusta ei olisi totuudenmukainen. Yksikään kohtaus ei tietenkään ole tapahtunut oikeasti sellaisenaan, mutta tämä on epäolennaista.</p><p>Monet hahmot vastasivat hyvinkin sitä minkälaiseksi voisin heidät kuvitella, erityisesti Steve Buscemin Hruštšev, Jason Isaacsin Žukov ja Jeffrey Tamborin Malenkov. Poikkeus tästä oli&nbsp;Simon Russell Bealen Berija. Päähenkilöistä kaikki olivat mätiä, mutta Berija oli mädempi kuin muut. Minusta taas Berija on aina ollut kiehtova paradoksi: hedonisti, sarjaraiskaaja ja ilmeisesti myös sarjamurhaaja (viimeisin aspekti jota ei elokuvassa esitetty), mutta myös mies joka pysäytti terrorikoneiston.</p><p>Elokuvassa Berijan käytös selitetään yksioikoisesti oman edun tavoittelulla. Mutta oliko terrorikoneiston pysäyttäminen lopulta Berijan etu? Niin kauan kuin terrori jatkui, kaikki olivat kauhuissaan ja Berijalla oli eniten valtaa. Kun koneisto pysähtyi, Berija pääsi hengestään.</p><p>Itse olen kuvitellut Berijan melko epäpoliittiseksi ja opportunistiseksi henkilöksi, jonka elämän sisällön muodosti elostelu. Tämä epäpoliittisuus ja hedonismi olivat varmaankin juuri ne syyt miksi Stalin luotti Berijaan niin paljon, ja miksi Berija säilyi hengissä niin kauan Stalinin aikana. Stalinin kuvittelen aatteen ja periaatteen mieheksi, mutta toisten aatteellisten ja periaatteellisten ihmisten kanssa hän ajautui nopeasti konfliktiin.</p><p>En usko että Berija pysäytti terrorin hyvää hyvyyttään, mutta myöskään usko että terrori ja vankileirit olivat Berijalle samanlainen sydämen asia kuin Stalinille, vaan hän suhtautui niihin joko välinpitämättömästi tai kylmäkiskoisesti.</p><p>Berija raiskasi ja murhasi mahdollisesti satoja naisia, mutta hän toimi näin henkilökohtaisista hedonistisista syistä, ei poliittisista syistä. Satojen ihmisten julmakaan murhaaminen ei ole verrattavissa Stalinin rikoksiin: satojen tuhansien ampumiseen ja miljoonien menehtymiseen vankileireillä ja karkotettuna. Mikäli vallassa olisi ollut Stalinin sijaan Berija, rikoksia olisi tapahtunut, mutta niiden mittakaava olisi todennäköisesti ollut paljon pienempi. Suurimmat rikokset tehdään aina jonkin aatteen innoittamina.</p><p>Hruštšev väitti, että Berija myrkytti Stalinin. Minusta tämä on mahdollista, mutta epätodennäköistä.</p><p>En tietenkään voi katsoa Berijan pään sisälle, joten elokuvan kuvaus Berijasta on myös mahdollinen. Se kuitenkin ärsytti, että kun Berija tuomittiin elokuvassa näytösoikeudenkäynnissä, hänen rikoksinaan listataan Berijan tekemiä raiskauksia. Todellisuudessahan Berija ammuttiin ennen kaikkea &rdquo;maanpetoksellisesta toiminnasta&rdquo;, mikä oli täyttä roskaa. Berijan raiskauksista vaiettiin vielä kauan, eikä Venäjän hallitus aio julkaista listaa Berijan raiskaamista naisista ennen vuotta 2028. Elokuva antoi siis Hruštševista ja Berijan tuomiosta jonkin verran kaunistellun kuvan, mutta tämä on sen harvoja miinuksia.<br /><br />Antti Rautiainen<br />&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Aluksi englanninkielisyys häiritsi minua tässä Armando Iannuccin Venäjällä kielletyssä komediassa, mutta pian siihen tottui, koska monet tilanteet ja huumori olivat riittävän venäläisiä. Myös ärsytti ettei elokuvan nimeä ole käännetty suomeksi, vaikka se kääntyisi helposti. 

Nauroin paljon, en tiedä olisiko elokuva yhtä hauska jos ei tuntisi lainkaan Neuvostoliiton historiaa. Totalitarismin makaaberit puolet tuottavat kyllä universaalia huumoria, joten saattaisi ollakin.

Elokuvassa on historiallisia epätarkkuuksia/virheitä, joita on listattu Guardianissa, mutta artikkelissa listatut epätarkkuudet eivät mielestäni ole niin suuria että kuva tapahtumien yleiskulusta ei olisi totuudenmukainen. Yksikään kohtaus ei tietenkään ole tapahtunut oikeasti sellaisenaan, mutta tämä on epäolennaista.

Monet hahmot vastasivat hyvinkin sitä minkälaiseksi voisin heidät kuvitella, erityisesti Steve Buscemin Hruštšev, Jason Isaacsin Žukov ja Jeffrey Tamborin Malenkov. Poikkeus tästä oli Simon Russell Bealen Berija. Päähenkilöistä kaikki olivat mätiä, mutta Berija oli mädempi kuin muut. Minusta taas Berija on aina ollut kiehtova paradoksi: hedonisti, sarjaraiskaaja ja ilmeisesti myös sarjamurhaaja (viimeisin aspekti jota ei elokuvassa esitetty), mutta myös mies joka pysäytti terrorikoneiston.

Elokuvassa Berijan käytös selitetään yksioikoisesti oman edun tavoittelulla. Mutta oliko terrorikoneiston pysäyttäminen lopulta Berijan etu? Niin kauan kuin terrori jatkui, kaikki olivat kauhuissaan ja Berijalla oli eniten valtaa. Kun koneisto pysähtyi, Berija pääsi hengestään.

Itse olen kuvitellut Berijan melko epäpoliittiseksi ja opportunistiseksi henkilöksi, jonka elämän sisällön muodosti elostelu. Tämä epäpoliittisuus ja hedonismi olivat varmaankin juuri ne syyt miksi Stalin luotti Berijaan niin paljon, ja miksi Berija säilyi hengissä niin kauan Stalinin aikana. Stalinin kuvittelen aatteen ja periaatteen mieheksi, mutta toisten aatteellisten ja periaatteellisten ihmisten kanssa hän ajautui nopeasti konfliktiin.

En usko että Berija pysäytti terrorin hyvää hyvyyttään, mutta myöskään usko että terrori ja vankileirit olivat Berijalle samanlainen sydämen asia kuin Stalinille, vaan hän suhtautui niihin joko välinpitämättömästi tai kylmäkiskoisesti.

Berija raiskasi ja murhasi mahdollisesti satoja naisia, mutta hän toimi näin henkilökohtaisista hedonistisista syistä, ei poliittisista syistä. Satojen ihmisten julmakaan murhaaminen ei ole verrattavissa Stalinin rikoksiin: satojen tuhansien ampumiseen ja miljoonien menehtymiseen vankileireillä ja karkotettuna. Mikäli vallassa olisi ollut Stalinin sijaan Berija, rikoksia olisi tapahtunut, mutta niiden mittakaava olisi todennäköisesti ollut paljon pienempi. Suurimmat rikokset tehdään aina jonkin aatteen innoittamina.

Hruštšev väitti, että Berija myrkytti Stalinin. Minusta tämä on mahdollista, mutta epätodennäköistä.

En tietenkään voi katsoa Berijan pään sisälle, joten elokuvan kuvaus Berijasta on myös mahdollinen. Se kuitenkin ärsytti, että kun Berija tuomittiin elokuvassa näytösoikeudenkäynnissä, hänen rikoksinaan listataan Berijan tekemiä raiskauksia. Todellisuudessahan Berija ammuttiin ennen kaikkea ”maanpetoksellisesta toiminnasta”, mikä oli täyttä roskaa. Berijan raiskauksista vaiettiin vielä kauan, eikä Venäjän hallitus aio julkaista listaa Berijan raiskaamista naisista ennen vuotta 2028. Elokuva antoi siis Hruštševista ja Berijan tuomiosta jonkin verran kaunistellun kuvan, mutta tämä on sen harvoja miinuksia.

Antti Rautiainen

 

]]>
1 http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/256099-death-of-stalin-arvostelu#comments Kulttuuri Elokuva Wed, 30 May 2018 13:24:52 +0000 Antti Rautiainen http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/256099-death-of-stalin-arvostelu
Alejandro Inarritun "Birdman" http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/252636-alejandro-inarritun-birdman <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>1.</p><p>Meksikolaistaustaisen Alejandro Inarritun käsikirjoittaman ja ohjaaman elokuvan &quot;Birdman&quot; meillä aikanaan saamat arvostelut ovat jälleen masentava esimerkki maassamme käytävän elokuvakeskustelun tasosta. Ei niin, etteivätkö meikäläisetkin kriitikot olisi ylistäneet filmiä, toki ylistävät, melkein yhtenä kuorona, vaan niin, ettei yksikään kriitikko ole poikennut ruodusta ja uskaltautunut mihinkään vähänkään syvemmän tason tulkintoihin.</p><p>Lueskelin noina päivinä läpi nettihaulla löytyneet elokuva-arviot, ja yleisvaikutelmaksi jäi, että kerrottuaan tapahtumien juonen jokseenkin jokainen skribentti tyytyi viittaamaan pääosan esittäjän Michael Keatonin Batman-menneisyyteen. Sen pohjaltahan tosiaan saattaa näyttää siltä että &quot;Birdmanissa&quot; olisi kyse pääosan esittäjän henkilökohtaisesta tilinteosta taakse jääneen supersankarimyytin ja -suosion kanssa.</p><p>Tähteyden teema toki käsitellään supersankarimyytin yhteydessä -- mutta käsiteltävänä ovat tähteys ja myyttisyys, ei mr. Keaton. Tietenkin esittävä taide elää esittäjien ehdoilla, ja tähdet keräävät kaiken ihailun. Se on osa sitä perinnettä. Sen perinteen yleiset elämisen ehdot ovat &quot;Birdmanin&quot; varsinainen &quot;sisällöllinen&quot; teema. Käsikirjoitus ottaa käsittelyyn ja tähtää hyvin ikuisiin taide-elämän ilmiöihin. Taide, toistan: <em>Taide</em> -- sen koko <em>jatkumo</em>, ideoista ja visioista toteutukseen -- lihaksi tekemiseen -- on tämän teoksen Suuri Sankari tai Subjekti. Yhden prosentin lisä-arvon tälle luo ja tuo se että Keaton on valittu filmin päärooliin.</p><p>Koska suomalaiset filmikriitikot eivät lue eivätkä tunne kirjallisuutta, kukaan arvostelijoista ei tietenkään osannut kertoa mitään elokuvassa varsin vahvasti esillä olleesta Raymond Carverista. Hänen novellejaan on suomennettukin, kustannusyhtiö Tammen &quot;Keltaisen kirjaston&quot; tanskalaissyntyinen toimittaja Jarl Hellemann julkaisi niistä valikoiman jo vuonna 1986 juurikin nimellä &quot;Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta&quot;. Hauska sattuma on se, että runoilijat Arto Lappi ja Juha Rautio suomensivat Carverin runoja ikään kuin jatkeeksi sille kunnianteolle jota Inarritun elokuva maailmanlaajasti merkitsi.</p><p>Carverin kirjallinen taito oli kuvata mitä arkipäiväisimpiä tapahtumia niin että tarina saattoi toimia mitä syvimpien inhimillisten totuuksien esilletuojana. Hänen teksteissään elävät näennäisesti mitättömät ihmiset omaa hyvinkin vähiin ulkoisiin puitteisiin ja rutiineihin käpertynyttä elämäänsä, mutta yhtäkkiä jokin tilanne, asetelma, esine, tms, avaa luukut pinnanalaisten paineiden julkitulolle.</p><p>Ei, novelleissa ne eivät juuri koskaan purkaudu rajusti tai väkivaltaisesti. Juuri siinä Carver hallitsee asiansa. Ne tulevat julki, mutta vain kuin puoliksi julkilausuttuina, häivähtävät tietoisuuden vedenpinnan yläpuolella. Niitä ei koskaan &quot;käsitellä läpi&quot; millään perinpohjaisella käsitteellisellä tilinteolla. Elämä on arkipäivän jatkumo, toistan sanan: <em>jatkumo</em> -- jos jokin aalto nousee, sen nostattama vaahto yhtä pian sammuu takaisin tavallisuuden virtaan.</p><p>Shakespeare oli eurooppalaisen uuden ajan ajatteluperinteessä ensimmäinen joka kirjoitti näytelmän näytelmän sisään. Siitä lähtien, nyt noin neljänsadan vuoden ajan, mielemme näyttämöllä on rakenneltu metatasoja. Sellaisten hallitseminen on ollut niin kirjallisuuden kuin teatterin ja myöhemmin myös elokuvan suuri haaste. Metatasot ovat olennainen rakenne &quot;Birdmanissa&quot; -- itse asiassa elämme keskeytyksettä koko matkan myötä ruohonjuuritasolla josta jonkin kunnianhimoisen taiteellisen toteutuksen on määrä syntyä ja sytyttää se korkean tajunnantilan hetki jolloin taide irtautuu kaikesta inhimillisestä ja vaikuttaa todellisuusvoimaisemmin kuin itse todellisuus. --</p><p>Näytelmä voidaan kirjoittaa myös elokuvan sisään. Jos sinne kirjoitetaan näytelmä, jolla on suhde elokuvaan, saadaan elokuva joka puhuu elokuvasta. Jos kirjoitetaan näytelmä jolla on suhde teatteritaiteeseen yleensä, saadaan elokuva jolla on suhde elokuvataiteeseen yleensä. Taide irtoaa inhimillisestä, kuten Ortega y Gasset sanoi.</p><p>Mikä on kaikille taiteille yhteistä, yleistä? Esimerkiksi kysymys siitä miten paljon tekijä voi taidettaan hallita. Miten paljon tai pitkälle hän pystyy sisällyttämään itsensä omaan luomukseensa. Tai miten paljon hän voi taiteensa kautta sanelle todellisuudelle ehtoja . Taiteilijan kaikkivoipaisuus toteutuu suhteessa taideteokseen, ja taiteen kaikkivoipaisuus toteutuu sen suhteessa niin sanottuun &quot;todellisuuteen&quot;. Uskomme taiteeseen enemmän kuin todellisuuteen, siksi kaikki taide on aina &quot;yliluonnollista&quot;. -- Taide on aina Supersankari.</p><p>&quot;Birdmanin&quot; päähenkilö on elokuvassa kirjoittanut Carver-vaikutteisen näytelmän, jota hän kunnianhimoisen taiteellisen paluunsa toteuttamiseksi Broadwayn teatterissa ohjaa. Näytelmässä on mitä ilmeisimmin kyse Carverin kirjallisen ominaislaadun haastamisesta ja yrityksestä nostaa teatteridramatiikan tehokeinot arkipäivän estetiikan päälle. Kirjallisuudesta teatteriin, teatterista elokuvaan. Kerroksia kasataan. Jatkumo. Toistanko: <em>jatkumo</em>. Aivan kirjaimellisesti: Keaton on hypännyt Carverin alushousuihin, ohjaaja Inarritu käytti kirjailijan leskeltä saatua paitaa.</p><p>Saamme asetelmasta jo elokuvan alkumetreillä ja aikalailla varoittamatta havainto-opetusta. Näillä näyttelijävirtuooseilla ei ole puutetta ammatillisista valmiuksista. Uskottavuus saavutetaan satakymmenprosenttisella läsnäololla ja ilmeikkyydellä eikä vääntämällä aggressio- tai muutakaan efektitehonappulaa kaakkoon. Edward Norton tekee loistavan roolityön metodinäyttelijä Mike Shinerina, joka lisää teatteriteorian soppaan edustamansa erityislaatuisen uskottavuuden. Siinä edetään tragikomiikan rajoille. -- Puheenvuoro sattuu olemaan mitä ajankohtaisin nyt kun oman elokuvaperinteemme vastaavat apinoivat törmäyskurssit todellisuusefekteihin ovat metoo-kampanjan yhteydessä nousseet pintaan. -- Tästä kaikesta olisi suomalaisella draamaperinteellä, omilla puunaamaisilla naistenlehtijulkkiksillamme paljon, paljon ---</p><p>No, olkoon. Ajatuksenakin mahdoton.</p><p>Carverin haastaminen on elokuvan pohjalla oleva lähtökohtainen jännite. Carver paljasti arkisessa ikuista, pienessä suurta. &quot;Lintumiehen&quot; menneisyydessä kummittelee suosio joka on saavutettu mässäilemällä tehoefekteillä, suurta suuressa. Carverin minimalismi kertautuu ja kerrostuu astetta ylemmällä metatasolla, jolla &quot;Lintumies&quot; käy sisäisiä välienselvittelyjään menneisyytensä ja nykyisten ambitioidensa, autenttisen taiteen vaatimusten välillä.</p><p>Läpi koko elokuvan häntä seuraa hänen itseidentiteettiään aiemmin muodostanut menestystarina, eräänlainen myyttinen alter-ego, lintuhahmo. Se puhuu hänelle paholaisen äänellä mutta on olevinaan suojelusenkeli. Ääni on sisäistä ääntä, ja sillä on faustinen sanoma: tule takaisin, myy sielusi tehoefekteille, niin menestyt. Näemme sen myös täydessä päivänvalossa. Se hiippailee kannoilla, odottaa sopivaa epätoivon hetkeä, tietää mitä tahtoo. On puoliksi todentuntuinen, puoliksi efektiivinen, puolimekaaninen. Todellinen mcluhanilainen Mekaaninen Morsian tai Muusa, rujo versio jostakin joka väittää olevansa ylivertainen paranneltu kyberjatkumo ihmisestä. --</p><p>Subjektin ja Objektin, sisäisen ja ulkoisen, psyykkisen ja fyysisen ikuinen ristiriita on elokuvan narratiivisessa rakenteessa ratkaistu nerokkaalla tavalla. Näemme liikkuvalla kameralla kuvatun jatkumon, toistan sanan: <em>jatkumon</em>, jossa itse joudumme osaksi tapahtumaa. Itse asiassa kuvauksen saumattomuus on huimaa -- koko elokuva muodostaa kuin yhden ainoan <em>tajunnanvirtajatkumon</em>. Kameran linssi ja oman silmämme linssi vaihtavat paikkojaan ja vuorottelevat. Näemme orgaanisen putken läpi. Väliin osallistumme kohtauksiin ikään kuin olisimme niissä läsnä, väliin saamme hieman etäisyyttä ja voimme vetäytyä &quot;ulkopuolisen&quot; tarkkailijan rooliin.</p><p>Tasoja riittää. Monikerroksisuus mahdollistaa monet tulkinnat, ja kerrosten välistä kääntyy esiin myös musta huumori. Metatasot on toteutettu sekä kuvauksen että tarinankerronnallisen &quot;sisällön&quot; keinoin. Jo elokuvan alkukohtaus, jossa lintumies näyttää levitoivan ikkunan edessä, panee katsojan aivan uuteen positioon. Siitä harkinta alkaa. Siitä lähtien hän miettii, miten tästä oikein laskeudutaan taas jalat maan pinnalle.</p><p>&quot;Birdman&quot; on kunnianosoitus kirjallisuuden, teatterin ja elokuvan perinteelle. Ne muodostavat lähtökohdan, ne määräävät täydellisen omaehtoisen käsittelytavan, ja esimerkiksi elokuvan historiaan valkokankaalla vilisee viittauksia alkutekstityksestä lähtien. Kuten kamerakulmat muodostavat visuaalisen jatkumon, taiteen perinne muodostaa monitasoisen, monipolvisen, ylisukupolvisen jatkumon, ja elokuvan kaunis loppukohtaus antaa meille toivoa siitä, että tuo jatkumo yhä elää.</p><p>Efektit efekteinä, syvä sisältö on ikuista. Taide on aina ollut jotain joka irrottaa jalat maasta ja lähtee omilla ehdoillaan lentoon.</p><p>Taiteen jatkumon rooli eksplikoidaan ja replikoidaan elokuvassa toistuvasti, traagisimmin loppupuolella, kohtaamisessa mitätöimiseen vihkiytyneen teatterikriitikon kanssa.<br /><br />Mutta tietenkään katsoja ei osaa miettiä tästä kaikesta juuri mitään, ellei hän satu omaamaan esimerkiksi tuota mainittua kirjallista sivistystä. Ja se näyttää kotimaisille elokuvaihmisille olevan jokseenkin koskematon elämänalue. Se edellyttäisi kärsivällisyyttä ja pitkää paneutumista, ja suuren maailmankirjallisuuden hallinta vaatisi myös omakohtaista psyykkisen näyttämön läpikäymistä ja hallintaa. Siellä käytäviä, käytäviä käytäviä, primitiivisiä rytmejä ja syväkytkentää riittää.</p><p>Tähän lähtökohtaisesti vaadittavaa kärsivällisyyttä ei elokuvaihmisillämme ole. Ei tekijöillä, ei harrastelijoilla, ei elokuvasta päättävillä, eikä varsinkaan niillä jotka ammatikseen levottomina vääntelehtivät teattereiden tuoleissa päästäkseen pian kirjoittamaan julkisuuteen oman painavan &quot;elokuva-arvostelunsa&quot;.</p><p>Niissä kirjoituksissa -- suomalaisessa elokuvakritiikissä -- ei ole juuri enempää tolkkua tai uskottavuutta kuin Turhapuron toimissa. Ei riitä että pohjatiedot puuttuvat, ei edes se ettei psyykkistä ja älyllistä herkkyyttä löydy hevosen hirnahduksen vertaa. Pahinta on, ettei ole edes halua ottaa omaa kultalusikkaa kauniiseen käteen.</p><p>Tässä kylmänhuuruisessa ja pimeässä pohjoisessa maassa, jossa ihmiset kiusaavat toisiaan euroopanennätysmäärin, ei toistaiseksi ole kulttuurisia edellytyksiä syvän sivistyksen saavuttamiseen. Olemme noin neljäsataa vuotta eurooppalaisesta psyykestä jäljessä.</p><p>Sivistys on niin suomalaiseliitille kuin rahvaalle samanlainen ulkoaopittu suoritus kuin pakkoruotsi. Kuin kiltin mallioppilaan kouluarvosana, kouluaine, kaavanmukainen kirjoitus lehdessä. Meillä viheliäiset virkamiespäättäjät pitävät itseään ihmisyyden asiantuntijoina. Itsekritiikistä ei tietoakaan. Kriitikoilla on meillä, kuten elokuvassakin, enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Mitä edellytyksiä meillä olisi ymmärtää maailmankirjallisuuden pohjalta nousevia elokuvakäsikirjoituksia tai todella uutta luovia kuvausratkaisuja?</p><p>Suomalainen tv-kommentaattori ei peitellyt inhonpuistatuksiaan haukkuessaan 2015 Oscar-gaalan ennakkolähetyksessä &quot;Birdmania&quot; &quot;kylmäksi ja analyyttiseksi&quot; tekeleeksi jonka saamat yhdeksän palkintoehdokkuutta tuntuivat hänestä käsittämättömiltä. Lopulta elokuva voitti Oscarit neljässä kategoriassa: parhaana elokuvana, parhaasta ohjauksesta, parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta ja kuvauksesta -- eli juurikin tuosta kaiken kruunaavasta loputtomasti jatkuvasta kamera-ajosta.</p><p>&nbsp;</p><p>2.</p><p>Draama on metataso, jolla esittäminen nostetaan irti todellisuudesta. Viivytetty reaktio on yksi draamallinen alkuilmiö. Kun ajanhetkeä tietoisesti venytetään, varautuu tarinan juoni odotuksilla. Jännittäviä momentteja pitkitetään, erilaisille ratkaisuvaihtoehdoille pedataan mahdollisuuksia ja painoarvoa. Tunnelma tihenee, merkityksiä risteilee ilmassa.</p><p>Kun Sean Penn jakoi Oscar-gaalassa palkinnon parhaalle elokuvalle, hän rooliin kuuluvalla tavalla nostatti hetken jännitystä. Sitten, avattuaan voittajan nimen sisältäneen kuoren ja silmäiltyään sitä hän murjaisi vitsin: &quot;<em>Kuka perkele antoi tälle paskiaiselle työluvan</em>...&quot;</p><p>&quot;Birdman&quot;-elokuvan tuottanut, käsikirjoittanut ja ohjannut Alejandro Inarritu on meksikolaisperäinen &quot;maahanmuuttaja&quot;. Penn on hänelle enemmän kuin kollega, itse asiassa yksi hänen kavereistaan. Vitsi edusti ehkä raaimman kertaluokan kaksivalotteista päällekkäishuumoria, parodiaa, ironiaa, satiiria, tai nimetkää miten haluatte. Silti joku otti sanat tosissaan, koki Pennin tarkoittavan paskiaisella paskiaista.</p><p>Aika monelle, hmmm, sanoisinko normaali-ihmiselle on järkytys joskus tavata ihminen joka ei ollenkaan hahmota eikä tietenkään ymmärrä päällekkäishuumoria. Siis ihminen, jolta kertakaikkiaan puuttuu kokonaan ajattelun normaali kerroksellisuus ja sen mukanaan tuomat ominaisuudet, kuten itserefleksio ja kriittinen epäily. Ihminen jonka ajattelu on yksitasoisen kielen ohjelmoimaa.</p><p>Sellaisia ihmisiä on, eikä edes mitenkään äärimmäisen vähän. Heitä saattaa olla järkyttävän paljon.</p><p>Tässä nykyisessä &quot;sosiaalisen median&quot; maailmassamme näiden ihmisten reaktioista on kasvanut käsittämätön, täydellisen järjetön sosiaalinen voima. Ikään kuin puutteellinen ymmärrys olisi jotenkin oikeutettua ja koko maailman pitäisi tanssia totisten torvensoittajien pillien mukaan.</p><p>Ilmeisesti itse välineeseen, mediaan, liittyy jokin ominaisuus joka häivyttää ironian tai satiirin sävyjä ja tekee kaikesta tulkinnasta yksitasoista ja totista. Asiaa sietäisi miettiä. Mitä McLuhan sanoisi?</p><p>&quot;Vanhan&quot; median aikaan tiedonvälitys oli ikään kuin nostettu korokkeelle. Ehkä se oli helpommin omaksuttavissa oleva asia -- ymmärtämätönkin ihminen uskoo kun joutuu katsomaan kunnioittavasti ylöspäin. Painettu sana oli painavaa, ja televisiolla oli draamallinen, dramaattinen valta. Tämä tasoero katosi sosiaalisen median myötä.</p><p>Voidaan toki väittää, että tiedonvälitys on &quot;demokratisoitunut&quot;, mutta tällä kehityksellä on kyllä kääntöpuolensa. Yleinen ajattelu menettää kerroksellisuuden ja syvyysulottuvuuden. Yleisen pinnallisuuden kylkiäisenä myös &quot;tiedollisempi&quot; ajattelu ohenee yksitasoisiksi käsitepinnoiksi, ja pinta-ajattelussa tarvittavat yleiskäsitteet pyritään pätevöittämään vain määrittelemällä niitä toisillaan.</p><p>Tällaisilla syvyysulottuvuuden menettäneillä yleiskäsitepinnoilla &quot;tiedolliset&quot; ja &quot;aatteelliset&quot; ismit näyttäytyvät yhtä pätevinä, ja niiden välillä pystytään päättelemään ja perustelemaan kumpaankin suuntaan. Yhteiskunnallinen &quot;keskustelu&quot; kiteytyy tiettyjen avainkäsitteiden ympärille. &quot;Demokratian&quot; nimissä jokainen kokee oikeudekseen ilmaista &quot;oman&quot; oikeassaolemisensa. Se on tosiasiassa ohjelmoitua lokerointia.</p><p>McLuhania käännellen: inhimillinen tietoisuus on yhteiskunnan suuri keinotekoinen tuote. Kaikki mikä nostattaa julkista kohua on tehokasta muodostamaan tietoisuutta. Jos media haluaa saavuttaa mahdollisimman suuren julkisuuden, se voi tapahtua vain tietoisuuden laatua madaltamalla. Sosiaalinen media kaappaa vaikutuspiiriinsä kaikki, älyllinen eliitti häviää. Silloin ajattelun aikaisemmat laatutekijät putoavat automaattisesti kuvasta.</p><p>On tavallaan surkuhupaisuuden huippu, että kun Oscar-palkitaan elokuva, jonka <em>koko idea</em> on monikerroksellisuus ja -tulkinnallisuus, suurimman julkisuuden jakotilaisuudessa herättää älyttömien ja noitavainoon valmiiden some-ihmisten nostattama kohu Sean Pennin &quot;rasistisesta&quot; lausunnosta.</p><p>Rasistijahtaajien lynkkausmielialassa paljastuu karmeimman kautta täydellinen ajatuskyvyttömyys. Näytellään todellisuudessa se sama yhteiskunnallinen draama, joka elokuvassa esitetään eräissä sen raadollisimmin nykyaikaa kritisoivissa kohtauksissa. Niissä tytär pauhaa vanhakantaiselle isälleen nimenomaan siitä että ellei tämä ole twitterissä, internetissä ja facebookissa, jne, hän ei ole minkään arvoinen. Häntä ei yksinkertaisesti edes &quot;ole olemassa&quot;.</p><p>&quot;Birdmanin&quot; tapaisista mestariteoksista huolimatta draama saattaa todellakin hävitä taistelun some-medialle. Draaman ikuiset ominaisuudet, tavat joilla se irtoaa yhden tason arkitodellisuudesta, saattavat kadota maailmasta. Jäljelle jäävät vain tehoefektit. Kohuefekti on tehoefekti.</p><p>Ajattelu katoaa, olemme somen armoilla. Kohta osaamme vain reagoida kieleen ja sen signaloiviin leimasanoihin. kuten leimakylttiin: &quot;Rasisti!&quot; Se johtaa lopulta noitavainoihin, kuten tässäkin Sean Pennin tapauksessa. Tämä uhka on todellinen, niin vaikeaa kuin sen tajuaminen todelliseksi uhkaksi onkin.</p><p>Leimaamisen kelvottomuus nostetaan esille muuten syvätasoille sijoittuvassa &quot;Birdmanissa&quot;. Niin monelta menee silti ohi. Liian monelta.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>--------------------------</p><p>&nbsp;</p><p><em>YLE:n Teema-kanavan tämänvuotisten &quot;Elokuvafestivaalien&quot; ohjelmistossa esitetään lauantaina 24.3. klo 21.20 tämä muutaman vuoden takainen mestariteos, joka suuressa filmimaailmassa tuli monin tavoin palkituksi ja herätti monenlaista puhetta josta edelleen voisi olla monenlaista opittavaa. </em></p><p><em>Kirjoitin kulttuurisempaan blogiini &quot;Alkon kassalle&quot; tuolloin muutaman elokuvaa käsittelevän jutun, jotka nyt hieman muokkailtuina siirrän tälle palstalle lähinnä siinä toivossa, että joku varsinaisen ompeluseuran ulkopuolinen satunnainen ohikulkija saattaisi kiinnostua aiheesta ja saisi kipinän katsoa ko. elokuvan. </em></p><p><em>Tässä linkit alkuperäisiin kirjoituksiin: </em></p><p><a href="http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/02/birdman-elokuvan-arvostelut.html" title="http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/02/birdman-elokuvan-arvostelut.html">http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/02/birdman-elokuvan-arvostelut.html</a></p><p><a href="http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/02/birdman-ja-rasistijahtaajat.html" title="http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/02/birdman-ja-rasistijahtaajat.html">http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/02/birdman-ja-rasistijahtaajat.html</a></p><p>&nbsp;</p><p><em>Official trailer: </em></p><p>https://<object width="648" height="390"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/uJfLoE6hanc?version=3&fs=1&autoplay=0&rel=0" /><param name="wmode" value="transparent" /><param name="allowFullScreen" value="true" /><param name="allowscriptaccess" value="always" /><embed src="http://www.youtube.com/v/uJfLoE6hanc?version=3&fs=1&autoplay=0&rel=0" type="application/x-shockwave-flash" wmode="transparent" allowscriptaccess="always" allowfullscreen="true" width="648" height="390"></embed></object></p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>---------</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> 1.

Meksikolaistaustaisen Alejandro Inarritun käsikirjoittaman ja ohjaaman elokuvan "Birdman" meillä aikanaan saamat arvostelut ovat jälleen masentava esimerkki maassamme käytävän elokuvakeskustelun tasosta. Ei niin, etteivätkö meikäläisetkin kriitikot olisi ylistäneet filmiä, toki ylistävät, melkein yhtenä kuorona, vaan niin, ettei yksikään kriitikko ole poikennut ruodusta ja uskaltautunut mihinkään vähänkään syvemmän tason tulkintoihin.

Lueskelin noina päivinä läpi nettihaulla löytyneet elokuva-arviot, ja yleisvaikutelmaksi jäi, että kerrottuaan tapahtumien juonen jokseenkin jokainen skribentti tyytyi viittaamaan pääosan esittäjän Michael Keatonin Batman-menneisyyteen. Sen pohjaltahan tosiaan saattaa näyttää siltä että "Birdmanissa" olisi kyse pääosan esittäjän henkilökohtaisesta tilinteosta taakse jääneen supersankarimyytin ja -suosion kanssa.

Tähteyden teema toki käsitellään supersankarimyytin yhteydessä -- mutta käsiteltävänä ovat tähteys ja myyttisyys, ei mr. Keaton. Tietenkin esittävä taide elää esittäjien ehdoilla, ja tähdet keräävät kaiken ihailun. Se on osa sitä perinnettä. Sen perinteen yleiset elämisen ehdot ovat "Birdmanin" varsinainen "sisällöllinen" teema. Käsikirjoitus ottaa käsittelyyn ja tähtää hyvin ikuisiin taide-elämän ilmiöihin. Taide, toistan: Taide -- sen koko jatkumo, ideoista ja visioista toteutukseen -- lihaksi tekemiseen -- on tämän teoksen Suuri Sankari tai Subjekti. Yhden prosentin lisä-arvon tälle luo ja tuo se että Keaton on valittu filmin päärooliin.

Koska suomalaiset filmikriitikot eivät lue eivätkä tunne kirjallisuutta, kukaan arvostelijoista ei tietenkään osannut kertoa mitään elokuvassa varsin vahvasti esillä olleesta Raymond Carverista. Hänen novellejaan on suomennettukin, kustannusyhtiö Tammen "Keltaisen kirjaston" tanskalaissyntyinen toimittaja Jarl Hellemann julkaisi niistä valikoiman jo vuonna 1986 juurikin nimellä "Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta". Hauska sattuma on se, että runoilijat Arto Lappi ja Juha Rautio suomensivat Carverin runoja ikään kuin jatkeeksi sille kunnianteolle jota Inarritun elokuva maailmanlaajasti merkitsi.

Carverin kirjallinen taito oli kuvata mitä arkipäiväisimpiä tapahtumia niin että tarina saattoi toimia mitä syvimpien inhimillisten totuuksien esilletuojana. Hänen teksteissään elävät näennäisesti mitättömät ihmiset omaa hyvinkin vähiin ulkoisiin puitteisiin ja rutiineihin käpertynyttä elämäänsä, mutta yhtäkkiä jokin tilanne, asetelma, esine, tms, avaa luukut pinnanalaisten paineiden julkitulolle.

Ei, novelleissa ne eivät juuri koskaan purkaudu rajusti tai väkivaltaisesti. Juuri siinä Carver hallitsee asiansa. Ne tulevat julki, mutta vain kuin puoliksi julkilausuttuina, häivähtävät tietoisuuden vedenpinnan yläpuolella. Niitä ei koskaan "käsitellä läpi" millään perinpohjaisella käsitteellisellä tilinteolla. Elämä on arkipäivän jatkumo, toistan sanan: jatkumo -- jos jokin aalto nousee, sen nostattama vaahto yhtä pian sammuu takaisin tavallisuuden virtaan.

Shakespeare oli eurooppalaisen uuden ajan ajatteluperinteessä ensimmäinen joka kirjoitti näytelmän näytelmän sisään. Siitä lähtien, nyt noin neljänsadan vuoden ajan, mielemme näyttämöllä on rakenneltu metatasoja. Sellaisten hallitseminen on ollut niin kirjallisuuden kuin teatterin ja myöhemmin myös elokuvan suuri haaste. Metatasot ovat olennainen rakenne "Birdmanissa" -- itse asiassa elämme keskeytyksettä koko matkan myötä ruohonjuuritasolla josta jonkin kunnianhimoisen taiteellisen toteutuksen on määrä syntyä ja sytyttää se korkean tajunnantilan hetki jolloin taide irtautuu kaikesta inhimillisestä ja vaikuttaa todellisuusvoimaisemmin kuin itse todellisuus. --

Näytelmä voidaan kirjoittaa myös elokuvan sisään. Jos sinne kirjoitetaan näytelmä, jolla on suhde elokuvaan, saadaan elokuva joka puhuu elokuvasta. Jos kirjoitetaan näytelmä jolla on suhde teatteritaiteeseen yleensä, saadaan elokuva jolla on suhde elokuvataiteeseen yleensä. Taide irtoaa inhimillisestä, kuten Ortega y Gasset sanoi.

Mikä on kaikille taiteille yhteistä, yleistä? Esimerkiksi kysymys siitä miten paljon tekijä voi taidettaan hallita. Miten paljon tai pitkälle hän pystyy sisällyttämään itsensä omaan luomukseensa. Tai miten paljon hän voi taiteensa kautta sanelle todellisuudelle ehtoja . Taiteilijan kaikkivoipaisuus toteutuu suhteessa taideteokseen, ja taiteen kaikkivoipaisuus toteutuu sen suhteessa niin sanottuun "todellisuuteen". Uskomme taiteeseen enemmän kuin todellisuuteen, siksi kaikki taide on aina "yliluonnollista". -- Taide on aina Supersankari.

"Birdmanin" päähenkilö on elokuvassa kirjoittanut Carver-vaikutteisen näytelmän, jota hän kunnianhimoisen taiteellisen paluunsa toteuttamiseksi Broadwayn teatterissa ohjaa. Näytelmässä on mitä ilmeisimmin kyse Carverin kirjallisen ominaislaadun haastamisesta ja yrityksestä nostaa teatteridramatiikan tehokeinot arkipäivän estetiikan päälle. Kirjallisuudesta teatteriin, teatterista elokuvaan. Kerroksia kasataan. Jatkumo. Toistanko: jatkumo. Aivan kirjaimellisesti: Keaton on hypännyt Carverin alushousuihin, ohjaaja Inarritu käytti kirjailijan leskeltä saatua paitaa.

Saamme asetelmasta jo elokuvan alkumetreillä ja aikalailla varoittamatta havainto-opetusta. Näillä näyttelijävirtuooseilla ei ole puutetta ammatillisista valmiuksista. Uskottavuus saavutetaan satakymmenprosenttisella läsnäololla ja ilmeikkyydellä eikä vääntämällä aggressio- tai muutakaan efektitehonappulaa kaakkoon. Edward Norton tekee loistavan roolityön metodinäyttelijä Mike Shinerina, joka lisää teatteriteorian soppaan edustamansa erityislaatuisen uskottavuuden. Siinä edetään tragikomiikan rajoille. -- Puheenvuoro sattuu olemaan mitä ajankohtaisin nyt kun oman elokuvaperinteemme vastaavat apinoivat törmäyskurssit todellisuusefekteihin ovat metoo-kampanjan yhteydessä nousseet pintaan. -- Tästä kaikesta olisi suomalaisella draamaperinteellä, omilla puunaamaisilla naistenlehtijulkkiksillamme paljon, paljon ---

No, olkoon. Ajatuksenakin mahdoton.

Carverin haastaminen on elokuvan pohjalla oleva lähtökohtainen jännite. Carver paljasti arkisessa ikuista, pienessä suurta. "Lintumiehen" menneisyydessä kummittelee suosio joka on saavutettu mässäilemällä tehoefekteillä, suurta suuressa. Carverin minimalismi kertautuu ja kerrostuu astetta ylemmällä metatasolla, jolla "Lintumies" käy sisäisiä välienselvittelyjään menneisyytensä ja nykyisten ambitioidensa, autenttisen taiteen vaatimusten välillä.

Läpi koko elokuvan häntä seuraa hänen itseidentiteettiään aiemmin muodostanut menestystarina, eräänlainen myyttinen alter-ego, lintuhahmo. Se puhuu hänelle paholaisen äänellä mutta on olevinaan suojelusenkeli. Ääni on sisäistä ääntä, ja sillä on faustinen sanoma: tule takaisin, myy sielusi tehoefekteille, niin menestyt. Näemme sen myös täydessä päivänvalossa. Se hiippailee kannoilla, odottaa sopivaa epätoivon hetkeä, tietää mitä tahtoo. On puoliksi todentuntuinen, puoliksi efektiivinen, puolimekaaninen. Todellinen mcluhanilainen Mekaaninen Morsian tai Muusa, rujo versio jostakin joka väittää olevansa ylivertainen paranneltu kyberjatkumo ihmisestä. --

Subjektin ja Objektin, sisäisen ja ulkoisen, psyykkisen ja fyysisen ikuinen ristiriita on elokuvan narratiivisessa rakenteessa ratkaistu nerokkaalla tavalla. Näemme liikkuvalla kameralla kuvatun jatkumon, toistan sanan: jatkumon, jossa itse joudumme osaksi tapahtumaa. Itse asiassa kuvauksen saumattomuus on huimaa -- koko elokuva muodostaa kuin yhden ainoan tajunnanvirtajatkumon. Kameran linssi ja oman silmämme linssi vaihtavat paikkojaan ja vuorottelevat. Näemme orgaanisen putken läpi. Väliin osallistumme kohtauksiin ikään kuin olisimme niissä läsnä, väliin saamme hieman etäisyyttä ja voimme vetäytyä "ulkopuolisen" tarkkailijan rooliin.

Tasoja riittää. Monikerroksisuus mahdollistaa monet tulkinnat, ja kerrosten välistä kääntyy esiin myös musta huumori. Metatasot on toteutettu sekä kuvauksen että tarinankerronnallisen "sisällön" keinoin. Jo elokuvan alkukohtaus, jossa lintumies näyttää levitoivan ikkunan edessä, panee katsojan aivan uuteen positioon. Siitä harkinta alkaa. Siitä lähtien hän miettii, miten tästä oikein laskeudutaan taas jalat maan pinnalle.

"Birdman" on kunnianosoitus kirjallisuuden, teatterin ja elokuvan perinteelle. Ne muodostavat lähtökohdan, ne määräävät täydellisen omaehtoisen käsittelytavan, ja esimerkiksi elokuvan historiaan valkokankaalla vilisee viittauksia alkutekstityksestä lähtien. Kuten kamerakulmat muodostavat visuaalisen jatkumon, taiteen perinne muodostaa monitasoisen, monipolvisen, ylisukupolvisen jatkumon, ja elokuvan kaunis loppukohtaus antaa meille toivoa siitä, että tuo jatkumo yhä elää.

Efektit efekteinä, syvä sisältö on ikuista. Taide on aina ollut jotain joka irrottaa jalat maasta ja lähtee omilla ehdoillaan lentoon.

Taiteen jatkumon rooli eksplikoidaan ja replikoidaan elokuvassa toistuvasti, traagisimmin loppupuolella, kohtaamisessa mitätöimiseen vihkiytyneen teatterikriitikon kanssa.

Mutta tietenkään katsoja ei osaa miettiä tästä kaikesta juuri mitään, ellei hän satu omaamaan esimerkiksi tuota mainittua kirjallista sivistystä. Ja se näyttää kotimaisille elokuvaihmisille olevan jokseenkin koskematon elämänalue. Se edellyttäisi kärsivällisyyttä ja pitkää paneutumista, ja suuren maailmankirjallisuuden hallinta vaatisi myös omakohtaista psyykkisen näyttämön läpikäymistä ja hallintaa. Siellä käytäviä, käytäviä käytäviä, primitiivisiä rytmejä ja syväkytkentää riittää.

Tähän lähtökohtaisesti vaadittavaa kärsivällisyyttä ei elokuvaihmisillämme ole. Ei tekijöillä, ei harrastelijoilla, ei elokuvasta päättävillä, eikä varsinkaan niillä jotka ammatikseen levottomina vääntelehtivät teattereiden tuoleissa päästäkseen pian kirjoittamaan julkisuuteen oman painavan "elokuva-arvostelunsa".

Niissä kirjoituksissa -- suomalaisessa elokuvakritiikissä -- ei ole juuri enempää tolkkua tai uskottavuutta kuin Turhapuron toimissa. Ei riitä että pohjatiedot puuttuvat, ei edes se ettei psyykkistä ja älyllistä herkkyyttä löydy hevosen hirnahduksen vertaa. Pahinta on, ettei ole edes halua ottaa omaa kultalusikkaa kauniiseen käteen.

Tässä kylmänhuuruisessa ja pimeässä pohjoisessa maassa, jossa ihmiset kiusaavat toisiaan euroopanennätysmäärin, ei toistaiseksi ole kulttuurisia edellytyksiä syvän sivistyksen saavuttamiseen. Olemme noin neljäsataa vuotta eurooppalaisesta psyykestä jäljessä.

Sivistys on niin suomalaiseliitille kuin rahvaalle samanlainen ulkoaopittu suoritus kuin pakkoruotsi. Kuin kiltin mallioppilaan kouluarvosana, kouluaine, kaavanmukainen kirjoitus lehdessä. Meillä viheliäiset virkamiespäättäjät pitävät itseään ihmisyyden asiantuntijoina. Itsekritiikistä ei tietoakaan. Kriitikoilla on meillä, kuten elokuvassakin, enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Mitä edellytyksiä meillä olisi ymmärtää maailmankirjallisuuden pohjalta nousevia elokuvakäsikirjoituksia tai todella uutta luovia kuvausratkaisuja?

Suomalainen tv-kommentaattori ei peitellyt inhonpuistatuksiaan haukkuessaan 2015 Oscar-gaalan ennakkolähetyksessä "Birdmania" "kylmäksi ja analyyttiseksi" tekeleeksi jonka saamat yhdeksän palkintoehdokkuutta tuntuivat hänestä käsittämättömiltä. Lopulta elokuva voitti Oscarit neljässä kategoriassa: parhaana elokuvana, parhaasta ohjauksesta, parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta ja kuvauksesta -- eli juurikin tuosta kaiken kruunaavasta loputtomasti jatkuvasta kamera-ajosta.

 

2.

Draama on metataso, jolla esittäminen nostetaan irti todellisuudesta. Viivytetty reaktio on yksi draamallinen alkuilmiö. Kun ajanhetkeä tietoisesti venytetään, varautuu tarinan juoni odotuksilla. Jännittäviä momentteja pitkitetään, erilaisille ratkaisuvaihtoehdoille pedataan mahdollisuuksia ja painoarvoa. Tunnelma tihenee, merkityksiä risteilee ilmassa.

Kun Sean Penn jakoi Oscar-gaalassa palkinnon parhaalle elokuvalle, hän rooliin kuuluvalla tavalla nostatti hetken jännitystä. Sitten, avattuaan voittajan nimen sisältäneen kuoren ja silmäiltyään sitä hän murjaisi vitsin: "Kuka perkele antoi tälle paskiaiselle työluvan..."

"Birdman"-elokuvan tuottanut, käsikirjoittanut ja ohjannut Alejandro Inarritu on meksikolaisperäinen "maahanmuuttaja". Penn on hänelle enemmän kuin kollega, itse asiassa yksi hänen kavereistaan. Vitsi edusti ehkä raaimman kertaluokan kaksivalotteista päällekkäishuumoria, parodiaa, ironiaa, satiiria, tai nimetkää miten haluatte. Silti joku otti sanat tosissaan, koki Pennin tarkoittavan paskiaisella paskiaista.

Aika monelle, hmmm, sanoisinko normaali-ihmiselle on järkytys joskus tavata ihminen joka ei ollenkaan hahmota eikä tietenkään ymmärrä päällekkäishuumoria. Siis ihminen, jolta kertakaikkiaan puuttuu kokonaan ajattelun normaali kerroksellisuus ja sen mukanaan tuomat ominaisuudet, kuten itserefleksio ja kriittinen epäily. Ihminen jonka ajattelu on yksitasoisen kielen ohjelmoimaa.

Sellaisia ihmisiä on, eikä edes mitenkään äärimmäisen vähän. Heitä saattaa olla järkyttävän paljon.

Tässä nykyisessä "sosiaalisen median" maailmassamme näiden ihmisten reaktioista on kasvanut käsittämätön, täydellisen järjetön sosiaalinen voima. Ikään kuin puutteellinen ymmärrys olisi jotenkin oikeutettua ja koko maailman pitäisi tanssia totisten torvensoittajien pillien mukaan.

Ilmeisesti itse välineeseen, mediaan, liittyy jokin ominaisuus joka häivyttää ironian tai satiirin sävyjä ja tekee kaikesta tulkinnasta yksitasoista ja totista. Asiaa sietäisi miettiä. Mitä McLuhan sanoisi?

"Vanhan" median aikaan tiedonvälitys oli ikään kuin nostettu korokkeelle. Ehkä se oli helpommin omaksuttavissa oleva asia -- ymmärtämätönkin ihminen uskoo kun joutuu katsomaan kunnioittavasti ylöspäin. Painettu sana oli painavaa, ja televisiolla oli draamallinen, dramaattinen valta. Tämä tasoero katosi sosiaalisen median myötä.

Voidaan toki väittää, että tiedonvälitys on "demokratisoitunut", mutta tällä kehityksellä on kyllä kääntöpuolensa. Yleinen ajattelu menettää kerroksellisuuden ja syvyysulottuvuuden. Yleisen pinnallisuuden kylkiäisenä myös "tiedollisempi" ajattelu ohenee yksitasoisiksi käsitepinnoiksi, ja pinta-ajattelussa tarvittavat yleiskäsitteet pyritään pätevöittämään vain määrittelemällä niitä toisillaan.

Tällaisilla syvyysulottuvuuden menettäneillä yleiskäsitepinnoilla "tiedolliset" ja "aatteelliset" ismit näyttäytyvät yhtä pätevinä, ja niiden välillä pystytään päättelemään ja perustelemaan kumpaankin suuntaan. Yhteiskunnallinen "keskustelu" kiteytyy tiettyjen avainkäsitteiden ympärille. "Demokratian" nimissä jokainen kokee oikeudekseen ilmaista "oman" oikeassaolemisensa. Se on tosiasiassa ohjelmoitua lokerointia.

McLuhania käännellen: inhimillinen tietoisuus on yhteiskunnan suuri keinotekoinen tuote. Kaikki mikä nostattaa julkista kohua on tehokasta muodostamaan tietoisuutta. Jos media haluaa saavuttaa mahdollisimman suuren julkisuuden, se voi tapahtua vain tietoisuuden laatua madaltamalla. Sosiaalinen media kaappaa vaikutuspiiriinsä kaikki, älyllinen eliitti häviää. Silloin ajattelun aikaisemmat laatutekijät putoavat automaattisesti kuvasta.

On tavallaan surkuhupaisuuden huippu, että kun Oscar-palkitaan elokuva, jonka koko idea on monikerroksellisuus ja -tulkinnallisuus, suurimman julkisuuden jakotilaisuudessa herättää älyttömien ja noitavainoon valmiiden some-ihmisten nostattama kohu Sean Pennin "rasistisesta" lausunnosta.

Rasistijahtaajien lynkkausmielialassa paljastuu karmeimman kautta täydellinen ajatuskyvyttömyys. Näytellään todellisuudessa se sama yhteiskunnallinen draama, joka elokuvassa esitetään eräissä sen raadollisimmin nykyaikaa kritisoivissa kohtauksissa. Niissä tytär pauhaa vanhakantaiselle isälleen nimenomaan siitä että ellei tämä ole twitterissä, internetissä ja facebookissa, jne, hän ei ole minkään arvoinen. Häntä ei yksinkertaisesti edes "ole olemassa".

"Birdmanin" tapaisista mestariteoksista huolimatta draama saattaa todellakin hävitä taistelun some-medialle. Draaman ikuiset ominaisuudet, tavat joilla se irtoaa yhden tason arkitodellisuudesta, saattavat kadota maailmasta. Jäljelle jäävät vain tehoefektit. Kohuefekti on tehoefekti.

Ajattelu katoaa, olemme somen armoilla. Kohta osaamme vain reagoida kieleen ja sen signaloiviin leimasanoihin. kuten leimakylttiin: "Rasisti!" Se johtaa lopulta noitavainoihin, kuten tässäkin Sean Pennin tapauksessa. Tämä uhka on todellinen, niin vaikeaa kuin sen tajuaminen todelliseksi uhkaksi onkin.

Leimaamisen kelvottomuus nostetaan esille muuten syvätasoille sijoittuvassa "Birdmanissa". Niin monelta menee silti ohi. Liian monelta.

 

 

 

--------------------------

 

YLE:n Teema-kanavan tämänvuotisten "Elokuvafestivaalien" ohjelmistossa esitetään lauantaina 24.3. klo 21.20 tämä muutaman vuoden takainen mestariteos, joka suuressa filmimaailmassa tuli monin tavoin palkituksi ja herätti monenlaista puhetta josta edelleen voisi olla monenlaista opittavaa.

Kirjoitin kulttuurisempaan blogiini "Alkon kassalle" tuolloin muutaman elokuvaa käsittelevän jutun, jotka nyt hieman muokkailtuina siirrän tälle palstalle lähinnä siinä toivossa, että joku varsinaisen ompeluseuran ulkopuolinen satunnainen ohikulkija saattaisi kiinnostua aiheesta ja saisi kipinän katsoa ko. elokuvan.

Tässä linkit alkuperäisiin kirjoituksiin:

http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/02/birdman-elokuvan-arvostelut.html

http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/02/birdman-ja-rasistijahtaajat.html

 

Official trailer:

https://www.youtube.com/watch?v=uJfLoE6hanc

 

 

 

---------

]]>
0 Kulttuuri Elokuva Kirjallisuus Wed, 21 Mar 2018 09:30:54 +0000 Seppo Oikkonen http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/252636-alejandro-inarritun-birdman
Sadismia 1600-luvun Ruotsissa http://jpvuorela.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/248423-sadismia-1600-luvun-ruotsissa <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Vilkaisin juuri Mika Kaurismäen elokuvaa vuonna 1689 kuolleesta kuningatar Kristiinasta. 1640-lukua kuvaavassa alkuvaiheessa Kristiina toteaa englanniksi, että Lutherin &quot;austerity is sadistic&quot;.</p><p>Markiisi de Sade syntyi vuonna 1740. Vaihdoin kanavaa.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Vilkaisin juuri Mika Kaurismäen elokuvaa vuonna 1689 kuolleesta kuningatar Kristiinasta. 1640-lukua kuvaavassa alkuvaiheessa Kristiina toteaa englanniksi, että Lutherin "austerity is sadistic".

Markiisi de Sade syntyi vuonna 1740. Vaihdoin kanavaa.

]]>
5 http://jpvuorela.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/248423-sadismia-1600-luvun-ruotsissa#comments Kulttuuri Elokuva Luther Sade Sun, 31 Dec 2017 19:22:09 +0000 Jari-Pekka Vuorela http://jpvuorela.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/248423-sadismia-1600-luvun-ruotsissa
Onko jotain pyhää, mihin ei saa koskea? http://villevirkkunen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/245127-onko-jotain-pyhaa-mihin-ei-saa-koskea <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Tämä kirjoitus ei käsittele uskontoa, vaikka pyhiä asioita pohdiskelenkin. Mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä? Onko taiteessa jotain, niin pyhää että siihen ei saa koskea. Yksi todella pyhä asia suomalaisille on Tuntematon sotilas. Kun Louhimies kertoi tekevänsä Tuntemattoman sotilaan, niin oli kuohunta valmista. Saako niin pyhään teokseen koskea, miksi tehdä siitä kolmas versio, ei tule onnistumaan. Nyt kun saatu Tuntematon sotilas ensi-iltaan, niin jokainen voi todeta oliko se onnistunut vai ei. Minut se yllätti täysin ja todellakin positiivisesti. Somessa palaute ja kritiikki on ollut ylistävää. Mutta aina tarvitaan vasta voima, jonka otti HS:n Juha Typpö antamalla elokuvalle kaksi tähteä ja toteamalla sen olevan turha elokuva. Some oli valmiina lynkkaamaan Typön ammattitaidottomana ja provosoivana kriitikkona.&nbsp;&nbsp;</p><p>Tätä olen monesti pohtinut, että mikä on nostanut Väinö Linnan teokset elokuvassa siihen asemaan, että niihin ei saisi koskea? Ja tämä koskee nimenomaan elokuvaa, koska teatteriin Linnan teoksia tehdään usein ja niistä ei sanota, että ne on turhia ja niitä ei saisi tehdä. Itse koen, että Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla romaanit tulkitaan osaksi suomalaista historiankirjoitusta, fiktio on muuttunut faktaksi. Ja kun niistä on Edvin Laine tehnyt ikoniset elokuvat, niin se on jotain pyhää, jonka jälkeen niihin ei saisi koskea. Nostan hattua, että Aku Louhimies ja Timo Koivusalo ryhtyivät omiin Linna-projekteihinsa kohuista välittämättä.</p><p>Eihän Linnan teokset ole ainoita, joita on filmatisoitu useasti. Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmistä on useita eri versioita, Agapetuksen Syntipukki on filmattu kahdesti ja Aatamin puvussa ja vähän Eevankin kolmesti, Mika Waltarin Kuriton sukupolvi kahdesti ja Juhani Ahon Juha kolmesti. Eli kyllä tulkintoja löytyy samasta aiheesta useita ja onko se väärin, että ne on tehty.</p><p>Miksei siitä aikoinaan noussut kohua, että Aki Kaurismäki päätti filmata Juhani Ahon Juhan kolmannen kerran ja vielä mykkäelokuvana. Eikö siitä olisi riittänyt T.J.Särkän&nbsp; ja&nbsp; Nyrki Tapiovaaran versiot. Tai miksi Matti Kassila meni tekemään Agapetuksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin vielä kolmannen kerran ja vielä väreissä.</p><p>Minusta taiteessa ja kulttuurissa ei ole mitään, niin pyhää teosta, että siitä ei saisi tehdä uutta tulkintaa. Uudet tulkinnat ja versiot eivät poista aiempien arvoa. Minusta ne kuvastavat pohjana käytettävän teoksen kestävyyttä ja ajattomuutta.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Tämä kirjoitus ei käsittele uskontoa, vaikka pyhiä asioita pohdiskelenkin. Mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä? Onko taiteessa jotain, niin pyhää että siihen ei saa koskea. Yksi todella pyhä asia suomalaisille on Tuntematon sotilas. Kun Louhimies kertoi tekevänsä Tuntemattoman sotilaan, niin oli kuohunta valmista. Saako niin pyhään teokseen koskea, miksi tehdä siitä kolmas versio, ei tule onnistumaan. Nyt kun saatu Tuntematon sotilas ensi-iltaan, niin jokainen voi todeta oliko se onnistunut vai ei. Minut se yllätti täysin ja todellakin positiivisesti. Somessa palaute ja kritiikki on ollut ylistävää. Mutta aina tarvitaan vasta voima, jonka otti HS:n Juha Typpö antamalla elokuvalle kaksi tähteä ja toteamalla sen olevan turha elokuva. Some oli valmiina lynkkaamaan Typön ammattitaidottomana ja provosoivana kriitikkona.  

Tätä olen monesti pohtinut, että mikä on nostanut Väinö Linnan teokset elokuvassa siihen asemaan, että niihin ei saisi koskea? Ja tämä koskee nimenomaan elokuvaa, koska teatteriin Linnan teoksia tehdään usein ja niistä ei sanota, että ne on turhia ja niitä ei saisi tehdä. Itse koen, että Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla romaanit tulkitaan osaksi suomalaista historiankirjoitusta, fiktio on muuttunut faktaksi. Ja kun niistä on Edvin Laine tehnyt ikoniset elokuvat, niin se on jotain pyhää, jonka jälkeen niihin ei saisi koskea. Nostan hattua, että Aku Louhimies ja Timo Koivusalo ryhtyivät omiin Linna-projekteihinsa kohuista välittämättä.

Eihän Linnan teokset ole ainoita, joita on filmatisoitu useasti. Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmistä on useita eri versioita, Agapetuksen Syntipukki on filmattu kahdesti ja Aatamin puvussa ja vähän Eevankin kolmesti, Mika Waltarin Kuriton sukupolvi kahdesti ja Juhani Ahon Juha kolmesti. Eli kyllä tulkintoja löytyy samasta aiheesta useita ja onko se väärin, että ne on tehty.

Miksei siitä aikoinaan noussut kohua, että Aki Kaurismäki päätti filmata Juhani Ahon Juhan kolmannen kerran ja vielä mykkäelokuvana. Eikö siitä olisi riittänyt T.J.Särkän  ja  Nyrki Tapiovaaran versiot. Tai miksi Matti Kassila meni tekemään Agapetuksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin vielä kolmannen kerran ja vielä väreissä.

Minusta taiteessa ja kulttuurissa ei ole mitään, niin pyhää teosta, että siitä ei saisi tehdä uutta tulkintaa. Uudet tulkinnat ja versiot eivät poista aiempien arvoa. Minusta ne kuvastavat pohjana käytettävän teoksen kestävyyttä ja ajattomuutta.

 

 

 

 

 

]]>
1 http://villevirkkunen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/245127-onko-jotain-pyhaa-mihin-ei-saa-koskea#comments Kulttuuri Elokuva Kirjallisuus Kulttuuri Taide Teatteri Sat, 28 Oct 2017 05:22:41 +0000 Ville Virkkunen http://villevirkkunen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/245127-onko-jotain-pyhaa-mihin-ei-saa-koskea
Kauhun puolesta http://tonituomanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/245085-kauhun-puolesta <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Viehtymys pelkoon, turvalliseen pelon kokemiseen, on kirjoitettu ihmiskunnan syvimpiin tunteisiiin.&nbsp; Kummitustarinoita kerrottiin luultavasti jo homo sapiensin alkutaipaleen iltanuotioilla, heti sen jälkeen kun homo sapiens oli tajunnut oman kuolevaisuutensa, ja oman elinaikansa rajallisuuden.</p><p>&nbsp;</p><p>Nykyaikana kuolemalla leikittelevä kauhuviihde voi hyvin, mutta se on silti aliarvostetussa asemassa. Kauhuelokuvat ja kauhukirjat ovat taiteen paaria-luokkaa, vaikka tuotostensa parissa ihminen pääsee kasvotusten elämän suurimman kysymyksen, eli oman kuolemansa kanssa.</p><p>&nbsp;</p><p>Homo sapiensin aivot ovat tehneet tepposet: ne ovat suoneet &nbsp;tietoisuuden kuolemasta ja oman ajan rajallisuudesta, mutta tehneet mahdottomaksi sen hyväksymisen.&nbsp;&nbsp;Aukkoa paikkaavat uskonnot ja usko yliluonnolliseen.</p><p>&nbsp;Kuolema on makaaberi, ja siitä ammentaa usein myös kauhuviihde.&nbsp; Suomalaisissa kansantarinoissakin seikkailevat kummitukset, zombiet ja tietysti itse vanha vihtahousu: Paholainen, tuo ulkoistamamme pahuuden jylhä mielikuvitusolento.</p><p>&nbsp;</p><p>Kauhuviihde on kuitenkin turvallista, kiehtovaa. Sitä harrastavat ihmiset ovat usein muussa elämässään rationaalisia ja täysjärkisiä, mutta jostain kumman syystä se Stephen King kiehtoo.</p><p>Kiehtovuutta lisää varmasti se, että&nbsp; Stephen Kingillä on taito punoa yliluonnollinen kauhu todentuntuisesti kuvattuun arkiseen ympäristöön. Sama taito on oppilapsellaan, ruotsalaisella Mats Strandbergilla.</p><p>Kun Bram Stokerin &rdquo;Dracula&rdquo;&nbsp; ilmestyi, se leikitteli samalla arkisuudella: sen kertomassa hyödynnettiin aikansa uusia keksintöjä. kuten fonografia.</p><p>&nbsp;</p><p>Seikka, josta Stoker jäi paitsi, mutta jonka King perillisineen tietää hyvin, on&nbsp; ymmärrys &nbsp;arkielämässään kovia kokeneita ihmisiä kohtaan.&nbsp; King, kuten myös Strandberg, valitsee mielellään kertomuksensa henkilöksi i koulukiusatun (Carrie), alkoholistin (Hohto), vanhuksen (Hoivakoti)&nbsp; tai lihavan (Kirous). &nbsp;</p><p>Kingistä tuli suosittu, joka teki hänestä epäsuositun oman genrensä sisällä:&nbsp; kauhu-alakulttuuri haluaa pysyä alakulttuurina, kaupallinen menestys on kirous joka haihduttaa uskottavuuden kuin päivänpaiste vampyyrin.</p><p>&nbsp;</p><p>Kauhu vetoaa ehkä johonkin samaan aivojen sopukkaan kuin uskonnot.&nbsp;Se on&nbsp;viehtymystä yliluonnolliseen, ja tietoisuuden jatkumiseen sitten kun fyysinen kehomme lakkaa toimimasta. Kauhun puolesta voi onneksi sanoa, ettei Draculan lukeminen yleensä saa ihmistä räjäyttelemään pommeja.</p><p>Kuolema on kuitenkin maailman luonnollisin asia, sen mystifiointi on tapahtunut homo sapiensin kehittyneissä aivoissa, jotka kokivat oman elämänsä lyhytaikaisuuden liian ikäväksi faktaksi.</p><p>Heavy-bändi Iron Maiden leikittelee usein kuoleman teemoilla, ja&nbsp; biisien tekijät ovatkin tunnustaneet käsittelevänsä sanoituksissa omia pelkojaan ja traumojaan, kuten kauhuikirjailijatkin.</p><p>&nbsp;</p><p><em>&ldquo; Have you run your fingers down the wall</em></p><p><em>and have you felt your neck skin crawl</em></p><p><em>when you&#39;re searching for the light?</em></p><p><em>Sometimes when you&#39;re scared to take a look</em></p><p><em>at the corner of the room</em></p><p><em>You&#39;ve sensed that something&#39;s watching you&rdquo;</em></p><p>&nbsp;</p><p>(Iron Maiden: Fear of the dark)</p><p>&nbsp;</p><p>Usko yliluonnolliseen voi olla turvallista, kuten kauhuviihteen keinoin voi kokea, tai se voi olla myös tuhoisaa. &nbsp;Noitavainot ovat&nbsp; osa ihmiskunnan kollektiivista häpeää, ja ne eivät liittyneet vain pimeään keskiaikaan, vaan myös ns. valistuksen aikaan.</p><p>On myös jokaiselle selvää, että ihmiskunnassa on tapahtunut pahuuksia, joille kaikki kauhuviihde jää toiseksi. Sotatantereilla tai atomipommin räjähtäessä&nbsp;ihmissudet ovat kesyä kamaa. Silti meillä on kaipuu lukea, kuinka Stephen King tai Mats Sandström maalavat kirjaimillaan meille kuvan yliluonnollisesta pahuudesta intiaanien hautausmaan päällä, tai demonien vierailusta vanhainkodissa.&nbsp; Epärationaalista, mutta kiehtovaa.</p><p>Yliluonnolliset ilmiöt ovat harvinaisia, ja lähes kaikki ihmisten kokemat yliluonnolliset kokemukset voidaan selittää luonnollisin keinoin, oli kyse sitten kummituksesta tai ufo-sieppauksesta. Ihmisen aivot antavat tieteen kehittyessä uusia vastauksia ikiaikaisiin kysymyksiin. Aivojen rakenteessa piilevät niin taipumukset uskonnollisuuteen, yliluonnollisen kokemiseen,&nbsp; uskoon tuonpuoleiseen ja jumaliin.&nbsp;</p><p>Yliluonnolliset olennot tulevat kuitenkin aina hyvin ujoiksi, jos niiden pitäisi esiintyä skeptikoille, tiedemiehille tai tieteellistä mittausta varten.</p><p>&nbsp;</p><p>Kuoleman mysteeri &nbsp;kuitenkin on ja pysyy. &nbsp;Se kiehtoo, tai siitä tehdy viihde kiehtoo jopa&nbsp; sekulaaria humanistia. &nbsp;Kuolema on kuitenkin vain ainutlaatuisen elämän päätös; surullinen tapahtuma mutta luonnollinen ja vääjäämätön.</p><p>&nbsp;</p><p>Vaikka onhan ne vampyyrit jänniä. eikö?</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Viehtymys pelkoon, turvalliseen pelon kokemiseen, on kirjoitettu ihmiskunnan syvimpiin tunteisiiin.  Kummitustarinoita kerrottiin luultavasti jo homo sapiensin alkutaipaleen iltanuotioilla, heti sen jälkeen kun homo sapiens oli tajunnut oman kuolevaisuutensa, ja oman elinaikansa rajallisuuden.

 

Nykyaikana kuolemalla leikittelevä kauhuviihde voi hyvin, mutta se on silti aliarvostetussa asemassa. Kauhuelokuvat ja kauhukirjat ovat taiteen paaria-luokkaa, vaikka tuotostensa parissa ihminen pääsee kasvotusten elämän suurimman kysymyksen, eli oman kuolemansa kanssa.

 

Homo sapiensin aivot ovat tehneet tepposet: ne ovat suoneet  tietoisuuden kuolemasta ja oman ajan rajallisuudesta, mutta tehneet mahdottomaksi sen hyväksymisen.  Aukkoa paikkaavat uskonnot ja usko yliluonnolliseen.

 Kuolema on makaaberi, ja siitä ammentaa usein myös kauhuviihde.  Suomalaisissa kansantarinoissakin seikkailevat kummitukset, zombiet ja tietysti itse vanha vihtahousu: Paholainen, tuo ulkoistamamme pahuuden jylhä mielikuvitusolento.

 

Kauhuviihde on kuitenkin turvallista, kiehtovaa. Sitä harrastavat ihmiset ovat usein muussa elämässään rationaalisia ja täysjärkisiä, mutta jostain kumman syystä se Stephen King kiehtoo.

Kiehtovuutta lisää varmasti se, että  Stephen Kingillä on taito punoa yliluonnollinen kauhu todentuntuisesti kuvattuun arkiseen ympäristöön. Sama taito on oppilapsellaan, ruotsalaisella Mats Strandbergilla.

Kun Bram Stokerin ”Dracula”  ilmestyi, se leikitteli samalla arkisuudella: sen kertomassa hyödynnettiin aikansa uusia keksintöjä. kuten fonografia.

 

Seikka, josta Stoker jäi paitsi, mutta jonka King perillisineen tietää hyvin, on  ymmärrys  arkielämässään kovia kokeneita ihmisiä kohtaan.  King, kuten myös Strandberg, valitsee mielellään kertomuksensa henkilöksi i koulukiusatun (Carrie), alkoholistin (Hohto), vanhuksen (Hoivakoti)  tai lihavan (Kirous).  

Kingistä tuli suosittu, joka teki hänestä epäsuositun oman genrensä sisällä:  kauhu-alakulttuuri haluaa pysyä alakulttuurina, kaupallinen menestys on kirous joka haihduttaa uskottavuuden kuin päivänpaiste vampyyrin.

 

Kauhu vetoaa ehkä johonkin samaan aivojen sopukkaan kuin uskonnot. Se on viehtymystä yliluonnolliseen, ja tietoisuuden jatkumiseen sitten kun fyysinen kehomme lakkaa toimimasta. Kauhun puolesta voi onneksi sanoa, ettei Draculan lukeminen yleensä saa ihmistä räjäyttelemään pommeja.

Kuolema on kuitenkin maailman luonnollisin asia, sen mystifiointi on tapahtunut homo sapiensin kehittyneissä aivoissa, jotka kokivat oman elämänsä lyhytaikaisuuden liian ikäväksi faktaksi.

Heavy-bändi Iron Maiden leikittelee usein kuoleman teemoilla, ja  biisien tekijät ovatkin tunnustaneet käsittelevänsä sanoituksissa omia pelkojaan ja traumojaan, kuten kauhuikirjailijatkin.

 

“ Have you run your fingers down the wall

and have you felt your neck skin crawl

when you're searching for the light?

Sometimes when you're scared to take a look

at the corner of the room

You've sensed that something's watching you”

 

(Iron Maiden: Fear of the dark)

 

Usko yliluonnolliseen voi olla turvallista, kuten kauhuviihteen keinoin voi kokea, tai se voi olla myös tuhoisaa.  Noitavainot ovat  osa ihmiskunnan kollektiivista häpeää, ja ne eivät liittyneet vain pimeään keskiaikaan, vaan myös ns. valistuksen aikaan.

On myös jokaiselle selvää, että ihmiskunnassa on tapahtunut pahuuksia, joille kaikki kauhuviihde jää toiseksi. Sotatantereilla tai atomipommin räjähtäessä ihmissudet ovat kesyä kamaa. Silti meillä on kaipuu lukea, kuinka Stephen King tai Mats Sandström maalavat kirjaimillaan meille kuvan yliluonnollisesta pahuudesta intiaanien hautausmaan päällä, tai demonien vierailusta vanhainkodissa.  Epärationaalista, mutta kiehtovaa.

Yliluonnolliset ilmiöt ovat harvinaisia, ja lähes kaikki ihmisten kokemat yliluonnolliset kokemukset voidaan selittää luonnollisin keinoin, oli kyse sitten kummituksesta tai ufo-sieppauksesta. Ihmisen aivot antavat tieteen kehittyessä uusia vastauksia ikiaikaisiin kysymyksiin. Aivojen rakenteessa piilevät niin taipumukset uskonnollisuuteen, yliluonnollisen kokemiseen,  uskoon tuonpuoleiseen ja jumaliin. 

Yliluonnolliset olennot tulevat kuitenkin aina hyvin ujoiksi, jos niiden pitäisi esiintyä skeptikoille, tiedemiehille tai tieteellistä mittausta varten.

 

Kuoleman mysteeri  kuitenkin on ja pysyy.  Se kiehtoo, tai siitä tehdy viihde kiehtoo jopa  sekulaaria humanistia.  Kuolema on kuitenkin vain ainutlaatuisen elämän päätös; surullinen tapahtuma mutta luonnollinen ja vääjäämätön.

 

Vaikka onhan ne vampyyrit jänniä. eikö?

]]>
0 http://tonituomanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/245085-kauhun-puolesta#comments Kulttuuri Elokuva Heavy metal Kirjallisuus Yliluonnollinen Fri, 27 Oct 2017 08:19:10 +0000 Toni Tuomanen http://tonituomanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/245085-kauhun-puolesta
Voiko sotaelokuva olla sodanvastainen? http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/240293-voiko-sotaelokuva-olla-sodanvastainen <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Kalle Kinnunen katsoi kesäkuussa Aki Louhiniemen uuden Tuntemattoman sotilaan trailerin, <a href="https://suomenkuvalehti.fi/kuvien-takaa/tuntemattoman-sotilaan-traileri-propagandaa-sodasta-josta-75-vuotta/">ja kommentoi</a> sitä paatokselliseksi ja propagandistiseksi . Näin sen voi nähdä, mutta itse mietin voiko sotaelokuva mitenkään täysin välttää propagandistisuuden, eli olla antimilitaristinen?</p><p>Tuntematonta sotilasta pidetään usein sodanvastaisena romaanina. Google-haku &rdquo;Tuntematon sotilas sodanvastainen&rdquo; antaa minulle 2310 osumaa. Itse en näe tätä sodanvastaisuutta, enkä usko että Linnalla oli edes tarkoituksena kirjoittaa sodanvastaista romaania. Nähdääkseni Linnan tarkoitus oli kuvata sotaa realistisemmin kun Suomessa oli siihen asti tehty, kontrastina Runebergin romanttiselle Vänrikki Stoolin tarinoille. Mutta realismi ei tarkoita kannanottoa sodan puolesta tai sitä vastaan.</p><p>Kiistämättä Linnan kirjassa kiroillaan ja purnataan enemmän, ja kuoleminen on vähemmän hohdokasta kuin Stoolin tarinoissa. Sodan vittumaisuuden kuvaaminen ei kuitenkaan vielä sinänsä ole sodan vastaisuutta. Päinvastoin, se voi tehdä sotimisesta entistä eeppisempää. Mitä kauheampaa, sitä sankarillisempaa. Tämän vuoksi myös Tuntematon soveltuu nationalismiin, fanaattiseen palvontaan ja juhlalliseksi sankaritarinaksi, mikäli sellaiselle on tarve.</p><p>Venäläisiin sotaelokuviin verrattuna Edvin Laineen Tuntemattoman sotiminen vaikuttaa vielä lähestulkoon miellyttävältä. Venäläisissä sotaelokuvissa tyypillisesti upseeristo on täysin epäpätevää ja piittaamatonta, ja miehiä kuolee joukoittain ja täysin turhaan johdon tekemien virheiden seurauksena. Usein lopussa kaikki ovat kuolleet, eikä ole selvää onko uhrauksilla edes saavutettu mitään.</p><p>Tästä huolimatta nämä elokuvat ovat alleviivaavan patrioottisia ja militaristisia. Niiden opetus on, että isänmaan puolesta on taisteltava, mitä tahansa virheitä sen johtajat tekevät. Aatteena on, että isänmaa on jotain enemmän kuin sen johtajat ja yhteiskuntajärjestelmä. Tämä on vaarallisimman lajin patriotismia, joka soveltuu ihmisten manipulointiin aivan erityisen hyvin.</p><p>Vaikka Linnan kirjaa kritisoitiin aikanaan ankarasti, on vaikeaa kuvitella suomalaista militaristia joka sitä ei nykyään arvostaisi. Eikä tämä ole kritiikkiä Tuntematonta kohtaan. Kaunokirjallisen realismin päämäärä ei ole jakaa moraalisia opetuksia, vaan kuvata maailmaa jollain tavalla autenttisesti. Tuntemattoman saama vastaanotto osoitti, että Linna onnistui tässä paremmin kuin edeltäjänsä.</p><p>Paatoksellisuus ja realismi eivät sulje toisiaan pois, koska joskus todellisuus vain on mahtipontista. Orwellin kertoo kirjassaan Katalonia, Katalonia ensin sivukaupalla ankeudesta rintamalla ja Espanjan tasavallan johdon petturuudesta, ja sitten katselee salskeiden italialaisten vapaaehtoisten lähtöä rintamalla todeten, että &rdquo;kaikesta huolimatta sota on joskus komeaa&rdquo; (sitaatti epätarkka, koska luin kirjan yli 20 vuotta sitten).</p><p>Sodan kauheuden lajit</p><p>Sota on kauheaa, mutta tätä kauheautta on useampaa eri lajia. Yksi laji on &rdquo;välttämätöntä&rdquo; kauheutta, eli kuolemaa ja tuskaa. Tämän kuvaaminen fiktion keinoin tuskin voi olla sodanvastaista. Kaikki sotia joskus aloittaneet ovat olleet tietoisia siitä, että sodassa kuollaan, ja myös siitä että sodissa voidaan hävitä. Vänrikki Stoolin tarinat kuvaa sekin hävittyä sotaa, jossa häviö oli ehkä nöyryyttävämpi ja koko sota vieläkin turhempi ja typerämpi kuin jatkosota. Tappioiden ja petturuuden kuvaus ei vielä ole sodanvastaista. Realismi tuo näiden lisäksi esille myös kuoleman ja kärsimyksen, mikä toki nostaa sotien aloittamisen kynnystä. Toisaalta se myös lisää sotimisen sankarillisuutta ja tekee sotia aloittaneista valtiomiehistä aivan erityisen määrätietoisia, rohkeita ja kylmäverisiä. Ainakin mikäli heidän aloittamien sotien syitä ja oikeutusta ei pohdita. Puhuessaan &rdquo;verestä, hiestä ja kyyneleistä&rdquo; Churchill ei peitellyt sodan todellisuutta, mutta silti hänen puheensa on patrioottinen ja militaristinen klassikko.</p><p>Sitten on sellaisen lajin kauheutta, joka ei ole &rdquo;välttämätöntä&rdquo; vaikka kuuluukin lähes kaikkiin sotiin. Näitä ovat erilaiset sotarikokset, vaikkapa sotavankien ampumiset, kiduttaminen ja siviileihin kohdistettu väkivalta. Amerikkalaisissa sotelokuvissa näitä esitetään usein. Joko ne kuvataan sotiin kuuluvana itsestäänselvyytenä tai sitten välttämättömyytenä, joka tehdään omien suojelemiseksi, vaikka siitä tuleekin itselle niin kovin paha mieli. Silloin kun fiktio kuvaa näitä ilman oikeutusta, kuvaus lähinnä kiillottaa niiden sotilaiden sädekehää jotka suoriutuvat sotimisesta ilman sotarikoksia. Mikäli sota koetaan oikeutetuksi, sotarikokset ovat aina vain niihin syyllistyneiden yksilöiden vastuulla.</p><p>Näin ollen sotaan liittyvän kauheuden kuvaus ei voi olla sodanvastaista, sellaista voi olla vain sodan osoittaminen oikeudettomaksi. Mutta sotaelokuvat ja sotakirjat kuvaavat sotimista, sotaan johtaneet syyt tapahtuvat jossain muualla. Nämä kaksi on haasteellista yhdistää fiktion keinoin, erityisesti jos fiktio pyrkii realismiin ja rivisotilaan näkökulmaan kuten Tuntematon sotilas.</p><p>Ydinsotaa kuvaavissa elokuvissa nämä ongelmat on helppo ratkaista. Ydinsodan hinta on niin kova, että sellainen on oletusarvoisesti oikeuttamaton, vaikka sodan syitä ei elokuvassa käsiteltäisi. Esimerkiksi Tohtori Outolempi on elokuva, jonka minäkin kelpuutan sodanvastaiseksi. Musta komedia ei sovi sodan kauheuden kuvaamiseen, mutta järjettömyyden kuvaukseen se sopii huomattavasti paremmin kuin realismi. Komedia ei kuitenkaan voi olla realismia, eikä sitä voi olla mikään ydinsotaa käsittelevä elokuva jossa aiheena ei ole Japanin ydinpommittaminen vuonna 1945.</p><p>Joissain sotaelokuvissa on kuvattu sodan varjopuolia, jotka eivät ole mitään yllä lueteltua lajia. Ilmestyskirja. Nyt kuvaa yksittäisten sotarikosten lisäksi kokonaisvaltaista ihmisyyden vajoamista pimeään menneisyyteen, mutta jää epäselväksi onko tämä Coppolan mielestä minkä tahansa sodan välttämätön seuraus. Rukajärven tie kertoo johtamisesta, tarkemmin sanoen huonosta johtamisesta ja vääristä päätöksistä. Sota on elokuvassa vain viitekehys jossa huonoja päätöksiä tehdään. Hyvin valittu viitekehys, koska sodan viitekehyksessä huonot päätökset ovat erityisen tuhoisia.</p><p>Yllättävän vähän on sotaelokuvia, jossa sotilaat olisivat jonkinlaisia historiallisia toimijoita. Yleensä sotilailla ei juuri olekaan mahdollisuuksia vaikuttaa olosuhteisiinsa, mutta sotaelokuvat tuntuvat säännönmukaisesti alleviivaavan tätä tapahtumien väjäämättömyyttä, joka vapauttaa niiden toimijat vastuusta. Historiassa on myös tapauksia joissa sotilaat ovat itse lopettaneet sodan, mutta esimerkiksi I maailmansodan päättäneestä Kielin matruusikapinasta ei tietääkseni ole koskaan tehty elokuvaa. Ehkä tällainen elokuva voisi olla Joyeux noel, joka kuvaa veljeilyä länsirintamalla I maailmansodan aikana?</p><p>Joka tapauksessa en ole koskaan nähnyt sellaista sotaelokuvaa, joka perustuisi tositapahtumiin ja pyrkisi kuvaamaan todellisuutta (ts. edustaa realismia), ja jossa keskiössä ovat tavalliset sotilaat ja joka ottaisi kantaa sodan oikeutukseen, eikä vain sen kauheuteen. Tiedätkö sinä tällaisia elokuvia?</p><p>Antti Rautiainen</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kalle Kinnunen katsoi kesäkuussa Aki Louhiniemen uuden Tuntemattoman sotilaan trailerin, ja kommentoi sitä paatokselliseksi ja propagandistiseksi . Näin sen voi nähdä, mutta itse mietin voiko sotaelokuva mitenkään täysin välttää propagandistisuuden, eli olla antimilitaristinen?

Tuntematonta sotilasta pidetään usein sodanvastaisena romaanina. Google-haku ”Tuntematon sotilas sodanvastainen” antaa minulle 2310 osumaa. Itse en näe tätä sodanvastaisuutta, enkä usko että Linnalla oli edes tarkoituksena kirjoittaa sodanvastaista romaania. Nähdääkseni Linnan tarkoitus oli kuvata sotaa realistisemmin kun Suomessa oli siihen asti tehty, kontrastina Runebergin romanttiselle Vänrikki Stoolin tarinoille. Mutta realismi ei tarkoita kannanottoa sodan puolesta tai sitä vastaan.

Kiistämättä Linnan kirjassa kiroillaan ja purnataan enemmän, ja kuoleminen on vähemmän hohdokasta kuin Stoolin tarinoissa. Sodan vittumaisuuden kuvaaminen ei kuitenkaan vielä sinänsä ole sodan vastaisuutta. Päinvastoin, se voi tehdä sotimisesta entistä eeppisempää. Mitä kauheampaa, sitä sankarillisempaa. Tämän vuoksi myös Tuntematon soveltuu nationalismiin, fanaattiseen palvontaan ja juhlalliseksi sankaritarinaksi, mikäli sellaiselle on tarve.

Venäläisiin sotaelokuviin verrattuna Edvin Laineen Tuntemattoman sotiminen vaikuttaa vielä lähestulkoon miellyttävältä. Venäläisissä sotaelokuvissa tyypillisesti upseeristo on täysin epäpätevää ja piittaamatonta, ja miehiä kuolee joukoittain ja täysin turhaan johdon tekemien virheiden seurauksena. Usein lopussa kaikki ovat kuolleet, eikä ole selvää onko uhrauksilla edes saavutettu mitään.

Tästä huolimatta nämä elokuvat ovat alleviivaavan patrioottisia ja militaristisia. Niiden opetus on, että isänmaan puolesta on taisteltava, mitä tahansa virheitä sen johtajat tekevät. Aatteena on, että isänmaa on jotain enemmän kuin sen johtajat ja yhteiskuntajärjestelmä. Tämä on vaarallisimman lajin patriotismia, joka soveltuu ihmisten manipulointiin aivan erityisen hyvin.

Vaikka Linnan kirjaa kritisoitiin aikanaan ankarasti, on vaikeaa kuvitella suomalaista militaristia joka sitä ei nykyään arvostaisi. Eikä tämä ole kritiikkiä Tuntematonta kohtaan. Kaunokirjallisen realismin päämäärä ei ole jakaa moraalisia opetuksia, vaan kuvata maailmaa jollain tavalla autenttisesti. Tuntemattoman saama vastaanotto osoitti, että Linna onnistui tässä paremmin kuin edeltäjänsä.

Paatoksellisuus ja realismi eivät sulje toisiaan pois, koska joskus todellisuus vain on mahtipontista. Orwellin kertoo kirjassaan Katalonia, Katalonia ensin sivukaupalla ankeudesta rintamalla ja Espanjan tasavallan johdon petturuudesta, ja sitten katselee salskeiden italialaisten vapaaehtoisten lähtöä rintamalla todeten, että ”kaikesta huolimatta sota on joskus komeaa” (sitaatti epätarkka, koska luin kirjan yli 20 vuotta sitten).

Sodan kauheuden lajit

Sota on kauheaa, mutta tätä kauheautta on useampaa eri lajia. Yksi laji on ”välttämätöntä” kauheutta, eli kuolemaa ja tuskaa. Tämän kuvaaminen fiktion keinoin tuskin voi olla sodanvastaista. Kaikki sotia joskus aloittaneet ovat olleet tietoisia siitä, että sodassa kuollaan, ja myös siitä että sodissa voidaan hävitä. Vänrikki Stoolin tarinat kuvaa sekin hävittyä sotaa, jossa häviö oli ehkä nöyryyttävämpi ja koko sota vieläkin turhempi ja typerämpi kuin jatkosota. Tappioiden ja petturuuden kuvaus ei vielä ole sodanvastaista. Realismi tuo näiden lisäksi esille myös kuoleman ja kärsimyksen, mikä toki nostaa sotien aloittamisen kynnystä. Toisaalta se myös lisää sotimisen sankarillisuutta ja tekee sotia aloittaneista valtiomiehistä aivan erityisen määrätietoisia, rohkeita ja kylmäverisiä. Ainakin mikäli heidän aloittamien sotien syitä ja oikeutusta ei pohdita. Puhuessaan ”verestä, hiestä ja kyyneleistä” Churchill ei peitellyt sodan todellisuutta, mutta silti hänen puheensa on patrioottinen ja militaristinen klassikko.

Sitten on sellaisen lajin kauheutta, joka ei ole ”välttämätöntä” vaikka kuuluukin lähes kaikkiin sotiin. Näitä ovat erilaiset sotarikokset, vaikkapa sotavankien ampumiset, kiduttaminen ja siviileihin kohdistettu väkivalta. Amerikkalaisissa sotelokuvissa näitä esitetään usein. Joko ne kuvataan sotiin kuuluvana itsestäänselvyytenä tai sitten välttämättömyytenä, joka tehdään omien suojelemiseksi, vaikka siitä tuleekin itselle niin kovin paha mieli. Silloin kun fiktio kuvaa näitä ilman oikeutusta, kuvaus lähinnä kiillottaa niiden sotilaiden sädekehää jotka suoriutuvat sotimisesta ilman sotarikoksia. Mikäli sota koetaan oikeutetuksi, sotarikokset ovat aina vain niihin syyllistyneiden yksilöiden vastuulla.

Näin ollen sotaan liittyvän kauheuden kuvaus ei voi olla sodanvastaista, sellaista voi olla vain sodan osoittaminen oikeudettomaksi. Mutta sotaelokuvat ja sotakirjat kuvaavat sotimista, sotaan johtaneet syyt tapahtuvat jossain muualla. Nämä kaksi on haasteellista yhdistää fiktion keinoin, erityisesti jos fiktio pyrkii realismiin ja rivisotilaan näkökulmaan kuten Tuntematon sotilas.

Ydinsotaa kuvaavissa elokuvissa nämä ongelmat on helppo ratkaista. Ydinsodan hinta on niin kova, että sellainen on oletusarvoisesti oikeuttamaton, vaikka sodan syitä ei elokuvassa käsiteltäisi. Esimerkiksi Tohtori Outolempi on elokuva, jonka minäkin kelpuutan sodanvastaiseksi. Musta komedia ei sovi sodan kauheuden kuvaamiseen, mutta järjettömyyden kuvaukseen se sopii huomattavasti paremmin kuin realismi. Komedia ei kuitenkaan voi olla realismia, eikä sitä voi olla mikään ydinsotaa käsittelevä elokuva jossa aiheena ei ole Japanin ydinpommittaminen vuonna 1945.

Joissain sotaelokuvissa on kuvattu sodan varjopuolia, jotka eivät ole mitään yllä lueteltua lajia. Ilmestyskirja. Nyt kuvaa yksittäisten sotarikosten lisäksi kokonaisvaltaista ihmisyyden vajoamista pimeään menneisyyteen, mutta jää epäselväksi onko tämä Coppolan mielestä minkä tahansa sodan välttämätön seuraus. Rukajärven tie kertoo johtamisesta, tarkemmin sanoen huonosta johtamisesta ja vääristä päätöksistä. Sota on elokuvassa vain viitekehys jossa huonoja päätöksiä tehdään. Hyvin valittu viitekehys, koska sodan viitekehyksessä huonot päätökset ovat erityisen tuhoisia.

Yllättävän vähän on sotaelokuvia, jossa sotilaat olisivat jonkinlaisia historiallisia toimijoita. Yleensä sotilailla ei juuri olekaan mahdollisuuksia vaikuttaa olosuhteisiinsa, mutta sotaelokuvat tuntuvat säännönmukaisesti alleviivaavan tätä tapahtumien väjäämättömyyttä, joka vapauttaa niiden toimijat vastuusta. Historiassa on myös tapauksia joissa sotilaat ovat itse lopettaneet sodan, mutta esimerkiksi I maailmansodan päättäneestä Kielin matruusikapinasta ei tietääkseni ole koskaan tehty elokuvaa. Ehkä tällainen elokuva voisi olla Joyeux noel, joka kuvaa veljeilyä länsirintamalla I maailmansodan aikana?

Joka tapauksessa en ole koskaan nähnyt sellaista sotaelokuvaa, joka perustuisi tositapahtumiin ja pyrkisi kuvaamaan todellisuutta (ts. edustaa realismia), ja jossa keskiössä ovat tavalliset sotilaat ja joka ottaisi kantaa sodan oikeutukseen, eikä vain sen kauheuteen. Tiedätkö sinä tällaisia elokuvia?

Antti Rautiainen

 

]]>
15 http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/240293-voiko-sotaelokuva-olla-sodanvastainen#comments Kulttuuri Elokuva Militarismi Sotaelokuva Tuntematon sotilas Wed, 19 Jul 2017 13:01:18 +0000 Antti Rautiainen http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/240293-voiko-sotaelokuva-olla-sodanvastainen
Leo Jokela - sivuosien sankari http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/238778-leo-jokela-sivuosien-sankari <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Koomikon kohtalo on kova. Näyttelijä Leo Jokela (1927-1975) toivoi parhaina päivinään eräässä lehtihaastattelussa, pilke silmäkulmassa tietenkin, että hänet otettaisiin vakavasti &rdquo;eikä hirnuttaisi heti, kun jalot piirteeni ilmestyvät valkokankaalle&rdquo;.</p><p>Leo Jokela saa syyttää itseään, että hänelle naurettiin ja nauretaan yhä. Silmät tummat kuin yö, jonka Jokela lauloi etsivä Kokkina Komisario Palmun erehdyksessä, on äänestetty suomalaisen elokuvan hauskimmaksi kohtaukseksi.</p><p>Papukaija G. Pula-ahona Jokela hauskutti 1960-64 radiossa Spede Pasasen Ruljanssiriihessä ja hahmo jaksaa huvittaa yhä nettiklippeinä suomalaisia. Pula-aho ja Kokki ovat ne hahmot, joista Jokela erityisesti muistetaan.</p><p>Nyt sivuosien sankari on vihdoin pääosassa. Hänestä on julkaistu ensimmäinen elämäkerta (Asko Alanen: Leo Jokela - Vaatimaton sivuosien sankari, Paasilinna 2016). Kirja on pikkutarkka katsaus Jokelan uraan, eräänlainen fanikirja. Se on kirjan vahvuus, mutta myös heikkous. Lukemista häiritsee luettelomaisuus eikä Alanen kovin syvällisesti Jokelan persoonaakaan onnistu valottamaan.</p><p>Heikkoudet, kuten alkoholismi, sivuutetaan hienotunteisesti lyhyellä maininnalla. Jokela kuoli maksakirroosiin vain 48-vuotiaana.</p><p>Hyviä anekdootteja kirjassa on kiitettävästi. Alanen kertoo, miten suomalaisen elokuvan hauskin kohtaus syntyi. Jokela ei ollut hyvä laulaja, joten &rsquo;Silmät tummat kuin yö&rsquo; tuotti kuvauksissa hänelle suuria vaikeuksia. Rennosti svengaavaksi tarkoitettu otos saatiin kymmenien yritysten jälkeen vihdoin purkkiin.</p><p>Alanen kirjoittaa: &rdquo;Onnekseen Leo keksi rytmittää laulunsa vasemman käden heiluriliikkeellä, joka sai koko kehon vahvistamaan rehvakkaan tahdituksen. Kun ryhmä oli jo luovuttamaisillaan, koomikko polkaisi käyntiin vielä yhden suorituksen, jossa kaikki osui kohdalleen.&rdquo; Tässä on tulos:&nbsp;</p><p><u><a href="https://m.youtube.com/watch?v=FSj8zPnKCEU">https://m.youtube.com/watch?v=FSj8zPnKCEU</a></u></p><p>Ei Jokela mikään eilisen teeren poika ollut laulajanakaan. Uransa alkuaikoina Vaasan teatterissa hän lauloi tulevan oopperadiivan, Anita Välkin kanssa, mistä hän jaksoi muistuttaa kavereitaan: &rdquo;Onkos täällä muita, jotka olisivat laulaneet Metropolitan-tähden kanssa?&rdquo;</p><p>Pienet eleet olivat Jokelan valtteja. Hänen tavaramerkikseen kehittyi oikean käden sivuttaisliike, jolla hän tehosti repliikkejään. Se juontui hämeenlinnalaiselta kylähullulta, jonka edesottamuksista Leo usein kertoi kavereilleen hahmon metkaa puhetapaa matkien.</p><p>Etsivä Kokin hahmo oli mieluisa Jokelalle ja ehkä rooleista lähimpänä häntä itseään. Papukaija G. Pula-ahosta, härskistä stadin kundista, tuli suosittu, mutta se oli joidenkin mielestä myös rasite Jokelan näyttelijänuralle.</p><p>Kirjailija Outi Pakkanen, joka oli Jokelan ystävän Jussi Jurkan vaimo, kirjoitti, että tuskin näyttelijä voi kokea kovempaa kohtaloa kuin joutua teatterihistoriaan huvittavana eläinkunnan edustajana. Tässä näyte Speden ja Pula-ahon sanailusta:&nbsp;</p><p><u><a href="https://m.youtube.com/watch?v=1egOHGv0NMc">https://m.youtube.com/watch?v=1egOHGv0NMc</a></u></p><p>Kollegoidensa kuvaamana Jokelasta piirtyy kuva miehestä, joka ei oikein uskonut itseensä. Uran alkuvaikeuksien jälkeen vaatimattomasta miehestä tuli kuitenkin vaivihkaa yksi Suomen sodanjälkeisen historian rakastetuimmista näyttelijöistä. Hänen perintönsä elää monin tavoin tänäkin päivänä. Leo Jokela saattaa olla nyt jopa arvostetumpi kuin elinaikanaan.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Koomikon kohtalo on kova. Näyttelijä Leo Jokela (1927-1975) toivoi parhaina päivinään eräässä lehtihaastattelussa, pilke silmäkulmassa tietenkin, että hänet otettaisiin vakavasti ”eikä hirnuttaisi heti, kun jalot piirteeni ilmestyvät valkokankaalle”.

Leo Jokela saa syyttää itseään, että hänelle naurettiin ja nauretaan yhä. Silmät tummat kuin yö, jonka Jokela lauloi etsivä Kokkina Komisario Palmun erehdyksessä, on äänestetty suomalaisen elokuvan hauskimmaksi kohtaukseksi.

Papukaija G. Pula-ahona Jokela hauskutti 1960-64 radiossa Spede Pasasen Ruljanssiriihessä ja hahmo jaksaa huvittaa yhä nettiklippeinä suomalaisia. Pula-aho ja Kokki ovat ne hahmot, joista Jokela erityisesti muistetaan.

Nyt sivuosien sankari on vihdoin pääosassa. Hänestä on julkaistu ensimmäinen elämäkerta (Asko Alanen: Leo Jokela - Vaatimaton sivuosien sankari, Paasilinna 2016). Kirja on pikkutarkka katsaus Jokelan uraan, eräänlainen fanikirja. Se on kirjan vahvuus, mutta myös heikkous. Lukemista häiritsee luettelomaisuus eikä Alanen kovin syvällisesti Jokelan persoonaakaan onnistu valottamaan.

Heikkoudet, kuten alkoholismi, sivuutetaan hienotunteisesti lyhyellä maininnalla. Jokela kuoli maksakirroosiin vain 48-vuotiaana.

Hyviä anekdootteja kirjassa on kiitettävästi. Alanen kertoo, miten suomalaisen elokuvan hauskin kohtaus syntyi. Jokela ei ollut hyvä laulaja, joten ’Silmät tummat kuin yö’ tuotti kuvauksissa hänelle suuria vaikeuksia. Rennosti svengaavaksi tarkoitettu otos saatiin kymmenien yritysten jälkeen vihdoin purkkiin.

Alanen kirjoittaa: ”Onnekseen Leo keksi rytmittää laulunsa vasemman käden heiluriliikkeellä, joka sai koko kehon vahvistamaan rehvakkaan tahdituksen. Kun ryhmä oli jo luovuttamaisillaan, koomikko polkaisi käyntiin vielä yhden suorituksen, jossa kaikki osui kohdalleen.” Tässä on tulos: 

https://m.youtube.com/watch?v=FSj8zPnKCEU

Ei Jokela mikään eilisen teeren poika ollut laulajanakaan. Uransa alkuaikoina Vaasan teatterissa hän lauloi tulevan oopperadiivan, Anita Välkin kanssa, mistä hän jaksoi muistuttaa kavereitaan: ”Onkos täällä muita, jotka olisivat laulaneet Metropolitan-tähden kanssa?”

Pienet eleet olivat Jokelan valtteja. Hänen tavaramerkikseen kehittyi oikean käden sivuttaisliike, jolla hän tehosti repliikkejään. Se juontui hämeenlinnalaiselta kylähullulta, jonka edesottamuksista Leo usein kertoi kavereilleen hahmon metkaa puhetapaa matkien.

Etsivä Kokin hahmo oli mieluisa Jokelalle ja ehkä rooleista lähimpänä häntä itseään. Papukaija G. Pula-ahosta, härskistä stadin kundista, tuli suosittu, mutta se oli joidenkin mielestä myös rasite Jokelan näyttelijänuralle.

Kirjailija Outi Pakkanen, joka oli Jokelan ystävän Jussi Jurkan vaimo, kirjoitti, että tuskin näyttelijä voi kokea kovempaa kohtaloa kuin joutua teatterihistoriaan huvittavana eläinkunnan edustajana. Tässä näyte Speden ja Pula-ahon sanailusta: 

https://m.youtube.com/watch?v=1egOHGv0NMc

Kollegoidensa kuvaamana Jokelasta piirtyy kuva miehestä, joka ei oikein uskonut itseensä. Uran alkuvaikeuksien jälkeen vaatimattomasta miehestä tuli kuitenkin vaivihkaa yksi Suomen sodanjälkeisen historian rakastetuimmista näyttelijöistä. Hänen perintönsä elää monin tavoin tänäkin päivänä. Leo Jokela saattaa olla nyt jopa arvostetumpi kuin elinaikanaan.

 

 

]]>
18 http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/238778-leo-jokela-sivuosien-sankari#comments Kulttuuri Elokuva Huumori Sat, 17 Jun 2017 05:08:00 +0000 Jorma Melleri http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/238778-leo-jokela-sivuosien-sankari
Cheek-elokuvan juonipaljastukset http://marcuspetj.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/235837-cheek-elokuvan-juonipaljastukset <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Elokuvan alkukohtauksessa ei ole dialogia. Keikkabussi posottaa keskellä perisuomalaista maisemaa kohti Mäntsälää, jossa Cheekin aka Jare Tiihonen (Antti Holma, toimintakohtauksissa Steven Seagall) on määrä pitää suuren luokan Stadionkonsertti.</p><p>Cheekin kasvot peilaantuvat bussin ikkunaan, ja hän vaipuu muistoihinsa. Alkaa takauma. Näemme raakoja kohtauksia, jossa Cheekin alkoholisoitunut ja väkivaltainen isä (Vesa-Matti Loiri) ajaa teini-ikäistä Jarea (Tuure Boelius, vuoden 2016 homo) lumeen, ja ympäri saunaa kirveen kanssa. Isä sammuu lopulta saunan taakse ja teini-Jare heittää surullisia ja angstisia räppilyriikoita hohtavassa lumihangessa öisen, tähtikirkkaan taivaan alla.</p><p>Cheekin muistelut katkeavat, kun porovaljakkojen vetämät reet alkavat saartaa bussia. Saamelaisten kansallispukuihin pukeutuneet terroristit kaappaavat bussin, ja uhkaavat räjäyttää sen, ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta.&nbsp;</p><p>Cheek yrittää neuvotella terroristien kanssa käyttäen ystävyydestä kertovien kappaleidensa riimejä. Tämä ei kuitenkaan vakuuta terroristien päällikköä Aslak Jänkhäläjärveä (Roope Salminen), ja terroristit sulkevat Cheekin avustajineen bussin matkatavaratilaan.&nbsp;</p><p>Ollessaan sidottuna ja avuttomana, Cheek muistaa julman isänsä sanat: &rdquo;sinusta ei koskaan tule mitään! Olet ikuinen luuseri!&rdquo; Cheek voimaantuu tästä ankarasta muistosta, ja päättää osoittaa, että hänen isänsä oli väärässä. Jare repii paitansa riekaleiksi, öljyää yläkroppansa moottoriöljyllä, ja lähtee pitkälle ja vaaralliselle matkalle kohti bussin ohjaamoa.&nbsp;</p><p>Matkalla hän joutuu hoitelemaan jokaisen vastaantulevan saamelaisterroristin paljain käsin. Tuijottaessaan väsyneenä ja lopen uupuneena verisiä käsiään, Jaren isä ilmestyy hänelle, ja nauraa: &rdquo;nyt sinä poika olet isäsi kunnioituksen ansainnut! Nyt sinä olet mies!&rdquo; Jare katsoo verisiä käsiään, ja kokee tulleensa yhtä alhaiseksi olennoksi kuin isänsä.&nbsp;</p><p>Silloin Sarah Aalto (Sarah I Aalto, Britannian X-Factorin voittaja ja Suomen tuleva kuningatar) löytää Jaren lähes halvaantuneena läheltä bussin etuakselia. Sarahin läsnäoloa ei sen kummemmin elokuvassa selitetä mutta hän havaitsee, että ainoa, joka heidät voi pelastaa, on Jare. Ja tämän tehdäkseen, hän päättää rakastella Cheekin kanssa. Kun Jaren öljytty, hikinen ja lihaksikas ylävartalo painautuu vasten Sarahin alabasterikumpumaisia rintoja, kokee hän eheytyneensä lesboudestaan, ja rakastavansa palavasti Jarea. Sarah totetaa, että Cheek ei ole isänsä, vaan hieno ja upea mies. Mutta kehottaa tätä etsimään jostain apua varmuuden vuoksi.</p><p>Uudelleenvoimaantunut Cheek päättää lähettää salaa koodatun viestin Elastiselle, pyytäen tältä apua. &rdquo;Olet oikeassa, olen parempi mies, kuin isäni konsanaan mutta kukaan mies ei ole saari&rdquo;, toteaa Cheek Sarahille, ja jatkaa vaarallista matkaansa kohti bussin ohjaamoa.</p><p>Jare kohtaa viimein Aslak Jänkhäläjärven, ja käy tämän kanssa intensiivisen veitsitaistelun. Aslak kuitenkin onnistuu haavoittamaan Cheekkiä vakavasti.&nbsp;</p><p>Maatessaan verisenä keikkabussin keskikäytävällä Cheek kysyy Aslakilta, &rdquo;miksi?&rdquo;&nbsp;</p><p>Aslak selittää, että saamelaisten kulttuurinen appropriaatio on mennyt liian pitkälle. Viihdetaiteilijat kaikkiaalla maailmassa haluvat ratsastaa musiikkivideoissaan poroilla neljäntuulenlakki päässään. Aslak kertoo oljenkorren viimein katkenneen, kun Cheek edellisen singlensä videolla esiintyi saamelaisvärein kuvioiduissa, reikäisissä farkuissa.&nbsp;</p><p>Tällöin bussin katolta kuuluu tömähdys! Huippu-kuntoon treenattu Elastinen (Jasper Pääkkönen), joka on sanut äidiltään luvan mennä pelastamaan pulassa olevan kaverinsa, kunhan ei likaa vaatteitaan ja on illalla ajoissa kotona, saapuu Cheekin tueksi. Yhdessä kaksikko käy eeppisen lopputaistelun linja-auton katolla hyisessä viimassa, bussin kiitäessä 120 kilometriä tunnissa kohti Kaukalammen levähdysasemaa.&nbsp;</p><p>Cheek ja Elastinen ennalta-arvattavasti päihittävät ilkeän Aslakin, joka putoaa bussin katolta Helsinki-Lahti -moottoritielle. Kaverukset paiskaavat kättä, ja palaavat bussin sisään, jossa Sarah on onnistunut vapauttamaan loput panttivangit. Yhdessä joukko saapuu hieman myöhässä mutta sitäkin määrätietoisempina Mäntsälän Suur-Stadionille, jossa Cheekin konsertti on alkamassa. Lopuksi kuullaan Jaren, Elastisen ja Sarahin yhdessä laulama Kasvukipuja -kappale. Jare kosii Sarahia, joka vastaa myöntävästi. Lopputekstien aikaan Cheek kantaa onnellisen Sarahin ulos kirkosta Elastisen toimiessa best-manina. Kaksikko ajaa Cheekin valkoisella bemarilla ylinopeutta auringonlaskuun.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Elokuvan alkukohtauksessa ei ole dialogia. Keikkabussi posottaa keskellä perisuomalaista maisemaa kohti Mäntsälää, jossa Cheekin aka Jare Tiihonen (Antti Holma, toimintakohtauksissa Steven Seagall) on määrä pitää suuren luokan Stadionkonsertti.

Cheekin kasvot peilaantuvat bussin ikkunaan, ja hän vaipuu muistoihinsa. Alkaa takauma. Näemme raakoja kohtauksia, jossa Cheekin alkoholisoitunut ja väkivaltainen isä (Vesa-Matti Loiri) ajaa teini-ikäistä Jarea (Tuure Boelius, vuoden 2016 homo) lumeen, ja ympäri saunaa kirveen kanssa. Isä sammuu lopulta saunan taakse ja teini-Jare heittää surullisia ja angstisia räppilyriikoita hohtavassa lumihangessa öisen, tähtikirkkaan taivaan alla.

Cheekin muistelut katkeavat, kun porovaljakkojen vetämät reet alkavat saartaa bussia. Saamelaisten kansallispukuihin pukeutuneet terroristit kaappaavat bussin, ja uhkaavat räjäyttää sen, ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta. 

Cheek yrittää neuvotella terroristien kanssa käyttäen ystävyydestä kertovien kappaleidensa riimejä. Tämä ei kuitenkaan vakuuta terroristien päällikköä Aslak Jänkhäläjärveä (Roope Salminen), ja terroristit sulkevat Cheekin avustajineen bussin matkatavaratilaan. 

Ollessaan sidottuna ja avuttomana, Cheek muistaa julman isänsä sanat: ”sinusta ei koskaan tule mitään! Olet ikuinen luuseri!” Cheek voimaantuu tästä ankarasta muistosta, ja päättää osoittaa, että hänen isänsä oli väärässä. Jare repii paitansa riekaleiksi, öljyää yläkroppansa moottoriöljyllä, ja lähtee pitkälle ja vaaralliselle matkalle kohti bussin ohjaamoa. 

Matkalla hän joutuu hoitelemaan jokaisen vastaantulevan saamelaisterroristin paljain käsin. Tuijottaessaan väsyneenä ja lopen uupuneena verisiä käsiään, Jaren isä ilmestyy hänelle, ja nauraa: ”nyt sinä poika olet isäsi kunnioituksen ansainnut! Nyt sinä olet mies!” Jare katsoo verisiä käsiään, ja kokee tulleensa yhtä alhaiseksi olennoksi kuin isänsä. 

Silloin Sarah Aalto (Sarah I Aalto, Britannian X-Factorin voittaja ja Suomen tuleva kuningatar) löytää Jaren lähes halvaantuneena läheltä bussin etuakselia. Sarahin läsnäoloa ei sen kummemmin elokuvassa selitetä mutta hän havaitsee, että ainoa, joka heidät voi pelastaa, on Jare. Ja tämän tehdäkseen, hän päättää rakastella Cheekin kanssa. Kun Jaren öljytty, hikinen ja lihaksikas ylävartalo painautuu vasten Sarahin alabasterikumpumaisia rintoja, kokee hän eheytyneensä lesboudestaan, ja rakastavansa palavasti Jarea. Sarah totetaa, että Cheek ei ole isänsä, vaan hieno ja upea mies. Mutta kehottaa tätä etsimään jostain apua varmuuden vuoksi.

Uudelleenvoimaantunut Cheek päättää lähettää salaa koodatun viestin Elastiselle, pyytäen tältä apua. ”Olet oikeassa, olen parempi mies, kuin isäni konsanaan mutta kukaan mies ei ole saari”, toteaa Cheek Sarahille, ja jatkaa vaarallista matkaansa kohti bussin ohjaamoa.

Jare kohtaa viimein Aslak Jänkhäläjärven, ja käy tämän kanssa intensiivisen veitsitaistelun. Aslak kuitenkin onnistuu haavoittamaan Cheekkiä vakavasti. 

Maatessaan verisenä keikkabussin keskikäytävällä Cheek kysyy Aslakilta, ”miksi?” 

Aslak selittää, että saamelaisten kulttuurinen appropriaatio on mennyt liian pitkälle. Viihdetaiteilijat kaikkiaalla maailmassa haluvat ratsastaa musiikkivideoissaan poroilla neljäntuulenlakki päässään. Aslak kertoo oljenkorren viimein katkenneen, kun Cheek edellisen singlensä videolla esiintyi saamelaisvärein kuvioiduissa, reikäisissä farkuissa. 

Tällöin bussin katolta kuuluu tömähdys! Huippu-kuntoon treenattu Elastinen (Jasper Pääkkönen), joka on sanut äidiltään luvan mennä pelastamaan pulassa olevan kaverinsa, kunhan ei likaa vaatteitaan ja on illalla ajoissa kotona, saapuu Cheekin tueksi. Yhdessä kaksikko käy eeppisen lopputaistelun linja-auton katolla hyisessä viimassa, bussin kiitäessä 120 kilometriä tunnissa kohti Kaukalammen levähdysasemaa. 

Cheek ja Elastinen ennalta-arvattavasti päihittävät ilkeän Aslakin, joka putoaa bussin katolta Helsinki-Lahti -moottoritielle. Kaverukset paiskaavat kättä, ja palaavat bussin sisään, jossa Sarah on onnistunut vapauttamaan loput panttivangit. Yhdessä joukko saapuu hieman myöhässä mutta sitäkin määrätietoisempina Mäntsälän Suur-Stadionille, jossa Cheekin konsertti on alkamassa. Lopuksi kuullaan Jaren, Elastisen ja Sarahin yhdessä laulama Kasvukipuja -kappale. Jare kosii Sarahia, joka vastaa myöntävästi. Lopputekstien aikaan Cheek kantaa onnellisen Sarahin ulos kirkosta Elastisen toimiessa best-manina. Kaksikko ajaa Cheekin valkoisella bemarilla ylinopeutta auringonlaskuun.

 

]]>
0 http://marcuspetj.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/235837-cheek-elokuvan-juonipaljastukset#comments Kulttuuri Cheek Elokuva Kotimainen elokuva Toiminta Tue, 18 Apr 2017 20:33:17 +0000 Marcus Petäjä http://marcuspetj.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/235837-cheek-elokuvan-juonipaljastukset
KALTIO-lehti ja merjalaiset http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/232828-kaltio-lehti-ja-merjalaiset <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Minulle tulee kotiin pohjoissuomalainen kulttuurilehti Kaltio, joka perustettiin vuonna 1945 Atte Kalajoen&nbsp;ja Sanomalehti Kalevan toimittajan&nbsp;Reino Rinteen&nbsp;ideoimana. Levikki on noin 1000 kpl ja sen nykyinen päätoimittaja Paavo J. Heinonen (Erno Paasilinna toimi päätoimittajana 1963-64). <em>Kaltio</em> tarkoittaa sulana pysyvä lähde (etymologia: pohjoissaamelainen <em>gáldu</em>).</p><p>Viimeisen numeron ylivoimaisesti kiinnostavin anti oli <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Mallinen">Jukka Mallisen</a> kirjoittama artikkeli suomalais-ugrilaisuuden uudesta noususta venäläisessä kirjallisuudessa ja elokuvassa. Sen yhteydessä paljastuu esimerkiksi, että maantieteen monet suuret venäläisnimet ovatkin suomalais-ugrilaisia: <em>Moskova, Volga, Oka, Rjazan, Vologda</em> jne. <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Merjalaiset">Merjalaiset</a> olivat suomensukuinen kansa Moskovan seuduilla, jonka katsotaan sulautuneen slaaveihin ennen 1600-lukua. Sen seurauksena esiintyy kuitenkin edelleen paljon epävenäläisiä nimiä Moskovasta pohjoiseen. Volga tulee merjalaisesta sanasta, jota suomessa vastaa &quot;valkea&quot;. Moskova (venäjäksi Moskva) tulee joko merjalaisesta sanasta &quot;moska&quot; tai sitten mordvalaisen heimon <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Mok%C5%A1an_kieli">mokšan</a> nimestä. Vastaavasti Rjazan-kaupungin nimi juontaa <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Ers%C3%A4n_kieli">ersän</a> heimosta. Aina oppii silloin kun lukee Kaltiota..</p><p>Nykyään monet venäläiset ovat aktiivisesti tutkimassa näitä juuria ja esimerkiksi Moskovassa toimii <a href="http://merjamaa.ru/">Merjalainen seura</a>, johon kuuluu merjalaisuuden ideaa kehitteleviä taiteilijoita ja runoilijoita. Heistä eniten tunnettavuutta ovat saaneet kazanilainen kirjailija <a href="https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%9E%D1%81%D0%BE%D0%BA%D0%B8%D0%BD,_%D0%94%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D1%81_%D0%A1%D0%B5%D1%80%D0%B3%D0%B5%D0%B5%D0%B2%D0%B8%D1%87">Denis Osokin</a>, Sveitsissä asuva runoilija <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Sergei_Zavjalov">Sergei Zavjalov</a> sekä pietarilainen runoilija <a href="https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A1%D1%82%D1%80%D0%B0%D1%82%D0%B0%D0%BD%D0%BE%D0%B2%D1%81%D0%BA%D0%B8%D0%B9,_%D0%A1%D0%B5%D1%80%D0%B3%D0%B5%D0%B9_%D0%93%D0%B5%D0%BE%D1%80%D0%B3%D0%B8%D0%B5%D0%B2%D0%B8%D1%87">Sergei Stratanovski</a>. Heitä voi hyvällä syyllä kutsua <em>vähemmistökulttuurien löytöretkeilijöiksi Venäjällä.</em></p><p>Denis Osokin:in &quot;Ovsjanki&quot; (Keltasirkut)-novellin pohjalta Aleksei Fedortšenko teki samannimisen elokuvan, joka herätti suurta huomiota ja joka palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla 2010 parhaasta kuvauksesta sekä elokuvakriitikkojen Fipresci-palkinnolla. Elokuva on road movie, jossa onneton nykyihminen etsii oikeaa tietä, ja samalla se on mahtava esikristillisten juurten henkiinherättäminen. Kyseinen elokuva nähtiin vuonna 2011 myös Suomessa (Yle/Teema), <a href="http://yle.fi/vintti/yle.fi/teema/ohjelmat/juttuarkisto/hiljaiset-sielut-k11.html">&quot;Hiljaiset sielut&quot;-nimisenä</a>.</p><p>Elokuvan trailer:</p><p>https://<object width="648" height="390"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/zajWwRNxFSE?version=3&fs=1&autoplay=0&rel=0" /><param name="wmode" value="transparent" /><param name="allowFullScreen" value="true" /><param name="allowscriptaccess" value="always" /><embed src="http://www.youtube.com/v/zajWwRNxFSE?version=3&fs=1&autoplay=0&rel=0" type="application/x-shockwave-flash" wmode="transparent" allowscriptaccess="always" allowfullscreen="true" width="648" height="390"></embed></object></p><p>Koko alkuperäinen elokuva (ilman tekstitystä):</p><p>https://<object width="648" height="390"><param name="movie" value="http://www.youtube.com/v/PKCVfh6WRbQ?version=3&fs=1&autoplay=0&rel=0" /><param name="wmode" value="transparent" /><param name="allowFullScreen" value="true" /><param name="allowscriptaccess" value="always" /><embed src="http://www.youtube.com/v/PKCVfh6WRbQ?version=3&fs=1&autoplay=0&rel=0" type="application/x-shockwave-flash" wmode="transparent" allowscriptaccess="always" allowfullscreen="true" width="648" height="390"></embed></object></p><p><a href="http://www.hs.fi/radiotelevisio/art-2000002609587.html">Tässä hesarin elokuva-arvostelu</a>&nbsp;(jossa esiintyy selkeä virhe: &quot;<em>Hiljaiset sielut&nbsp;perustuu&nbsp;Aist Sergejevin&nbsp;pienoisromaaniin&nbsp;Ovsjanki&nbsp;eli&nbsp;Keltasirkut</em>&quot;).</p><p>P.S. Kaltio-lehden ehkä heikoin lenkki alkaa olla Ville Rannan &quot;imaami-sarjakuvat&quot; (siis minun mielestäni). <a href="http://kaltio.fi/sarjakuva/sian-kiihottaminen/">Tässä näyte</a>. Vuonna 2006 siitä <a href="http://poistyopoydalta.blogspot.fi/2010/02/kaltion-muhammed-kohu-helmikuussa-2006.html">syntyi suuri kohu, joka johti jopa silloisen päätoimittajan eroon</a>, mutta ehkä voisi joskus vaihtaa aihetta? Tämä lukija on siihen joka tapauksessa kyllästynyt: yliannos...</p><p>KALTIO (<a href="http://kaltio.fi/">www.kaltio.fi</a>)</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Minulle tulee kotiin pohjoissuomalainen kulttuurilehti Kaltio, joka perustettiin vuonna 1945 Atte Kalajoen ja Sanomalehti Kalevan toimittajan Reino Rinteen ideoimana. Levikki on noin 1000 kpl ja sen nykyinen päätoimittaja Paavo J. Heinonen (Erno Paasilinna toimi päätoimittajana 1963-64). Kaltio tarkoittaa sulana pysyvä lähde (etymologia: pohjoissaamelainen gáldu).

Viimeisen numeron ylivoimaisesti kiinnostavin anti oli Jukka Mallisen kirjoittama artikkeli suomalais-ugrilaisuuden uudesta noususta venäläisessä kirjallisuudessa ja elokuvassa. Sen yhteydessä paljastuu esimerkiksi, että maantieteen monet suuret venäläisnimet ovatkin suomalais-ugrilaisia: Moskova, Volga, Oka, Rjazan, Vologda jne. Merjalaiset olivat suomensukuinen kansa Moskovan seuduilla, jonka katsotaan sulautuneen slaaveihin ennen 1600-lukua. Sen seurauksena esiintyy kuitenkin edelleen paljon epävenäläisiä nimiä Moskovasta pohjoiseen. Volga tulee merjalaisesta sanasta, jota suomessa vastaa "valkea". Moskova (venäjäksi Moskva) tulee joko merjalaisesta sanasta "moska" tai sitten mordvalaisen heimon mokšan nimestä. Vastaavasti Rjazan-kaupungin nimi juontaa ersän heimosta. Aina oppii silloin kun lukee Kaltiota..

Nykyään monet venäläiset ovat aktiivisesti tutkimassa näitä juuria ja esimerkiksi Moskovassa toimii Merjalainen seura, johon kuuluu merjalaisuuden ideaa kehitteleviä taiteilijoita ja runoilijoita. Heistä eniten tunnettavuutta ovat saaneet kazanilainen kirjailija Denis Osokin, Sveitsissä asuva runoilija Sergei Zavjalov sekä pietarilainen runoilija Sergei Stratanovski. Heitä voi hyvällä syyllä kutsua vähemmistökulttuurien löytöretkeilijöiksi Venäjällä.

Denis Osokin:in "Ovsjanki" (Keltasirkut)-novellin pohjalta Aleksei Fedortšenko teki samannimisen elokuvan, joka herätti suurta huomiota ja joka palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla 2010 parhaasta kuvauksesta sekä elokuvakriitikkojen Fipresci-palkinnolla. Elokuva on road movie, jossa onneton nykyihminen etsii oikeaa tietä, ja samalla se on mahtava esikristillisten juurten henkiinherättäminen. Kyseinen elokuva nähtiin vuonna 2011 myös Suomessa (Yle/Teema), "Hiljaiset sielut"-nimisenä.

Elokuvan trailer:

https://www.youtube.com/watch?v=zajWwRNxFSE

Koko alkuperäinen elokuva (ilman tekstitystä):

https://www.youtube.com/watch?v=PKCVfh6WRbQ

Tässä hesarin elokuva-arvostelu (jossa esiintyy selkeä virhe: "Hiljaiset sielut perustuu Aist Sergejevin pienoisromaaniin Ovsjanki eli Keltasirkut").

P.S. Kaltio-lehden ehkä heikoin lenkki alkaa olla Ville Rannan "imaami-sarjakuvat" (siis minun mielestäni). Tässä näyte. Vuonna 2006 siitä syntyi suuri kohu, joka johti jopa silloisen päätoimittajan eroon, mutta ehkä voisi joskus vaihtaa aihetta? Tämä lukija on siihen joka tapauksessa kyllästynyt: yliannos...

KALTIO (www.kaltio.fi)

]]>
2 http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/232828-kaltio-lehti-ja-merjalaiset#comments Kulttuuri Elokuva Kieli Sukukansat Venäjä Tue, 07 Mar 2017 07:53:17 +0000 Ilmari Schepel http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/232828-kaltio-lehti-ja-merjalaiset
Elokuvat raiskaavat kirjallisuutta http://grohn.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/228231-elokuvat-raiskaavat-kirjallisuutta <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kirjan tarinan 20 ensimmäistä vuotta kestää Veikko Sinisalon lukemana äänikirjana 25 tuntia. Elokuvana tunti 20 minuuttia. Koko kirjasarjan luku kestää 85 tuntia</p><p>Mika Waltarin Sinuhe kestää ekirjana 55 tuntia, elokuvana pari tuntia.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kirjan tarinan 20 ensimmäistä vuotta kestää Veikko Sinisalon lukemana äänikirjana 25 tuntia. Elokuvana tunti 20 minuuttia. Koko kirjasarjan luku kestää 85 tuntia

Mika Waltarin Sinuhe kestää ekirjana 55 tuntia, elokuvana pari tuntia.

 

]]>
10 http://grohn.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/228231-elokuvat-raiskaavat-kirjallisuutta#comments Kulttuuri Elokuva Kirjallisuus Tue, 20 Dec 2016 13:36:57 +0000 Lauri Gröhn http://grohn.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/228231-elokuvat-raiskaavat-kirjallisuutta
Angry Birds on kestävä brändi http://tuomasaarni.puheenvuoro.uusisuomi.fi/viihde/217032-angry-birds-on-kestava-brandi <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Tässä kun vastaan on tullut jänniä arvosteluja sekä katsojalukuja, ihan hyvä fiilis että jälkimmäiset tykkäävät Angry Birds -leffasta. Brändistä voi tulla todella pitkäikäinen, vaikka se ei olisi aina kaikkein ajankohtaisin. Siitä on ihan riittävästi rohkaisevia esimerkkejä:</p> <p>Calvin &amp; Hobbes tulee pysymään yhtenä kaikkien aikojen suosituimmista sarjakuvista, vaikka piirtäjä Bill Watterson ei koskaan myöntänyt ainuttakaan lisenssiä oheistuotteille. Smurffit on yllättävän kestävä brändi, erinäisistä äänitteistä huolimatta. Dilbert teki aikoinaan mahdottomasta mahdollisen, olemalla ensimmäinen maksutta netissä julkaistu jatkuva sarjakuva. Mikki Hiiri tunnistettaisiin kaikkialla, vaikka Disney laittaisi huomenna ovet kiinni.</p> <p>Omalle sukupolvelleni Super Mario nostattaa aina fiilikset pintaan, vaikka hahmosta ei kuuluisi mitään pitkiin aikoihin. Siksi, että se oli ensimmäisiä pelejä, mitä tuli koskaan pelattua. Maailma, johon on itse osallistunut. Vaikka sitä varten piti ostaa sen ajan mittapuulla arvokas pelikonsoli. Angry Birds oli ensimmäinen todella suuresti läpi lyönyt mobiilipeli, eli se minkä kautta opittiin ymmärtämään älypuhelin uudella tavalla. Peli, jonka kanssa tapettiin aikaa pitkillä matkoilla ja tylsissä kokouksissa. Se muistijälki ei katoa ihan heti. Päälle vielä todella tyylikkäästi hoidettu markkinointi - Star Wars ei suostu sivuosan esittäjäksi ihan kenelle tahansa.</p> <p>Rovion työtä voi vain arvostaa, avoimessa maailmassa kaikki on mahdollista!</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Tässä kun vastaan on tullut jänniä arvosteluja sekä katsojalukuja, ihan hyvä fiilis että jälkimmäiset tykkäävät Angry Birds -leffasta. Brändistä voi tulla todella pitkäikäinen, vaikka se ei olisi aina kaikkein ajankohtaisin. Siitä on ihan riittävästi rohkaisevia esimerkkejä:

Calvin & Hobbes tulee pysymään yhtenä kaikkien aikojen suosituimmista sarjakuvista, vaikka piirtäjä Bill Watterson ei koskaan myöntänyt ainuttakaan lisenssiä oheistuotteille. Smurffit on yllättävän kestävä brändi, erinäisistä äänitteistä huolimatta. Dilbert teki aikoinaan mahdottomasta mahdollisen, olemalla ensimmäinen maksutta netissä julkaistu jatkuva sarjakuva. Mikki Hiiri tunnistettaisiin kaikkialla, vaikka Disney laittaisi huomenna ovet kiinni.

Omalle sukupolvelleni Super Mario nostattaa aina fiilikset pintaan, vaikka hahmosta ei kuuluisi mitään pitkiin aikoihin. Siksi, että se oli ensimmäisiä pelejä, mitä tuli koskaan pelattua. Maailma, johon on itse osallistunut. Vaikka sitä varten piti ostaa sen ajan mittapuulla arvokas pelikonsoli. Angry Birds oli ensimmäinen todella suuresti läpi lyönyt mobiilipeli, eli se minkä kautta opittiin ymmärtämään älypuhelin uudella tavalla. Peli, jonka kanssa tapettiin aikaa pitkillä matkoilla ja tylsissä kokouksissa. Se muistijälki ei katoa ihan heti. Päälle vielä todella tyylikkäästi hoidettu markkinointi - Star Wars ei suostu sivuosan esittäjäksi ihan kenelle tahansa.

Rovion työtä voi vain arvostaa, avoimessa maailmassa kaikki on mahdollista!

]]>
0 http://tuomasaarni.puheenvuoro.uusisuomi.fi/viihde/217032-angry-birds-on-kestava-brandi#comments Viihde Angry Birds Brändi Elokuva Klassikko Rovio Tue, 17 May 2016 15:48:57 +0000 Tuomas Aarni http://tuomasaarni.puheenvuoro.uusisuomi.fi/viihde/217032-angry-birds-on-kestava-brandi
Tiina Lymi ja äkkilähtö http://arialsio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/213258-tiina-lymi-ja-akkilahto <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Tiina Lymin Äkkilähtö on varsin suomalainen hömppäelokuva, mutta kyllä sen katsoo itkemättä. Mielestäni Tiina on parempi ohjaaja kuin Timo Koivusalo, mutta huonompi kuin Mari Rantasila.</p><p>Elokuva Äkkilähtö on näiden kahden, eli Pekko Aikamiespojan ja Risto Räppääjän sekoitus, johon on ympätty Viron Mafia mukaan.</p><p>Perinteinen suomalainen örveltäminen kuului siis asiaan ja odotankin nyt lymin vakavoituvan seuraavaan elokuvaansa kuten Timo Koivusalo konsanaan.&nbsp;</p><p>Antti Holma ei oikein istunut rooliinsa, kuten ei myöskään Tiihosen Ville, naisosat sujuivat mielestäni paremmin, vaikka Jussi Vatanen pelastikin hiukan miesroolien osaa.</p><p>Olisikohan Vuokatin sijasta kannattanut mennä vaikka Pispalaan tai Aulangolle, kainuulaisten herjaaminen ei oikein istunut nykyaikaan, vaikka maisemakuvaus olikin onnistunutta.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Tiina Lymin Äkkilähtö on varsin suomalainen hömppäelokuva, mutta kyllä sen katsoo itkemättä. Mielestäni Tiina on parempi ohjaaja kuin Timo Koivusalo, mutta huonompi kuin Mari Rantasila.

Elokuva Äkkilähtö on näiden kahden, eli Pekko Aikamiespojan ja Risto Räppääjän sekoitus, johon on ympätty Viron Mafia mukaan.

Perinteinen suomalainen örveltäminen kuului siis asiaan ja odotankin nyt lymin vakavoituvan seuraavaan elokuvaansa kuten Timo Koivusalo konsanaan. 

Antti Holma ei oikein istunut rooliinsa, kuten ei myöskään Tiihosen Ville, naisosat sujuivat mielestäni paremmin, vaikka Jussi Vatanen pelastikin hiukan miesroolien osaa.

Olisikohan Vuokatin sijasta kannattanut mennä vaikka Pispalaan tai Aulangolle, kainuulaisten herjaaminen ei oikein istunut nykyaikaan, vaikka maisemakuvaus olikin onnistunutta.

]]>
12 http://arialsio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/213258-tiina-lymi-ja-akkilahto#comments Vapaa-aika Elokuva Mon, 07 Mar 2016 19:59:58 +0000 Ari Alsio http://arialsio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/213258-tiina-lymi-ja-akkilahto
Kuinka kirjan käy? http://jannekuusi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/212819-kuinka-kirjan-kay <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>&nbsp;</p><p>En tarkoita tällä (pelkästään) omia kirjojani, vaan kirjaa ylipäänsä. Kovasti puhutaan digitaalisuuden ja visuaalisen vyöryn haukkaavan kirjan kitaansa. Kyse taitaa enemmänkin olla aikakokemuksemme totaalimurroksesta, joka on tapahtunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Vaikka teknologian kehityksen piti meidät vapauttaa, kiire on entisestään lisääntynyt ja sen myötä stressi, mitä on mahdotonta kuvata vapautuneisuudeksi. Vertailkaapa vaikka nykypäivän ja muutaman vuosikymmenen takaisen elokuvan leikkausrytmiä. Vauhti on kiihtynyt olennaisesti.</p><p>&nbsp;</p><p>Kirjan lukeminen vaatii keskittymistä ja jonkin verran pitkäjänteisyyttä &ndash; juuri niitä inhimillisiä ominaisuuksia, jotka nykyisen visuaalisen, akustisen ja muun informaatiovyöryn aikakautena ovat siirtymässä kortille. Kun elokuva esittää usein valmiiksi pureskeltua, kirja jättää olennaisimman tulkinnan lukijalleen. Se, mitä me lukiessa näemme, kuulemme, haistamme, maistamme ja tunnemme, lähtee meistä itsestämme. Elokuvissa ne aistielementit, jotka kirjaa lukiessamme koemme itse, ovat usein jonkun muun määrittelemiä, mikä tietenkään itsessään ei ole vaarallista. Mutta kun elokuva on kallis laji, se on johtanut elokuvailmaisunkin &rdquo;rautalangasta vääntämiseen&rdquo;, ts. maksimaalisen katsojakunnan saavuttamiseksi kuljetaan pienimmän yhteisen nimittäjän tietä, eikä luoteta katsojan omaan tulkintaan ja kykyyn kokea itse, väkisin syöttämättä.</p><p>&nbsp;</p><p>Hektinen ja keskittymätön aika on tuonut tullessaan tehokkaan suorittamisen ja teknistymisen ideologian. Kun nykyhallitsijoiden ja talouseliitin toimia katselee, vaikuttaa siltä että tehokkuutta, kilpailukyvyn kohentamista ja hyötyä &ndash; käytännössä rahaa &ndash; tavoitellessa lapsi valutetaan pesuveden mukana viemäriin. Tuon lapsen nimi on ihmiselämä.</p><p>&nbsp;</p><p>Kun Winston Churchillille esitettiin aikanaan, että asemäärärahoja kartutettaisiin leikkaamalla taiteesta ja kulttuurista, Churchill tokaisi: &rdquo;minkä puolesta me sitten taistelisimme?&rdquo; Tämä tapahtui siihen aikaan kun vielä oli olemassa sivistysporvaristoa, jota Churchill vakaasti edusti.</p><p>&nbsp;</p><p>Nyt on aika toinen, hallitsijat ovat muuttaneet toimintatapojaan, mutta onko ihminen pohjimmiltaan muuttunut? Sopeutuuko hän mihin vain, mitä hänelle ulkopuolelta syötetään? Nämä kysymykset ovat keskeisiä vastajulkaistussa romaanissani Sielusta sieluun, jossa kerrotaan kahden sukupolven naisten kohtaloista kun olot muuttuvat ja aika rientää.</p><p>&nbsp;</p><p>Tarkemmin tuosta linkistä:</p><p>&nbsp;</p><p><a href="https://www.facebook.com/Kirjailija-Janne-Kuusi-658519970906740/?fref=nf">https://www.facebook.com/Kirjailija-Janne-Kuusi-658519970906740/?fref=nf</a></p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div>  

En tarkoita tällä (pelkästään) omia kirjojani, vaan kirjaa ylipäänsä. Kovasti puhutaan digitaalisuuden ja visuaalisen vyöryn haukkaavan kirjan kitaansa. Kyse taitaa enemmänkin olla aikakokemuksemme totaalimurroksesta, joka on tapahtunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Vaikka teknologian kehityksen piti meidät vapauttaa, kiire on entisestään lisääntynyt ja sen myötä stressi, mitä on mahdotonta kuvata vapautuneisuudeksi. Vertailkaapa vaikka nykypäivän ja muutaman vuosikymmenen takaisen elokuvan leikkausrytmiä. Vauhti on kiihtynyt olennaisesti.

 

Kirjan lukeminen vaatii keskittymistä ja jonkin verran pitkäjänteisyyttä – juuri niitä inhimillisiä ominaisuuksia, jotka nykyisen visuaalisen, akustisen ja muun informaatiovyöryn aikakautena ovat siirtymässä kortille. Kun elokuva esittää usein valmiiksi pureskeltua, kirja jättää olennaisimman tulkinnan lukijalleen. Se, mitä me lukiessa näemme, kuulemme, haistamme, maistamme ja tunnemme, lähtee meistä itsestämme. Elokuvissa ne aistielementit, jotka kirjaa lukiessamme koemme itse, ovat usein jonkun muun määrittelemiä, mikä tietenkään itsessään ei ole vaarallista. Mutta kun elokuva on kallis laji, se on johtanut elokuvailmaisunkin ”rautalangasta vääntämiseen”, ts. maksimaalisen katsojakunnan saavuttamiseksi kuljetaan pienimmän yhteisen nimittäjän tietä, eikä luoteta katsojan omaan tulkintaan ja kykyyn kokea itse, väkisin syöttämättä.

 

Hektinen ja keskittymätön aika on tuonut tullessaan tehokkaan suorittamisen ja teknistymisen ideologian. Kun nykyhallitsijoiden ja talouseliitin toimia katselee, vaikuttaa siltä että tehokkuutta, kilpailukyvyn kohentamista ja hyötyä – käytännössä rahaa – tavoitellessa lapsi valutetaan pesuveden mukana viemäriin. Tuon lapsen nimi on ihmiselämä.

 

Kun Winston Churchillille esitettiin aikanaan, että asemäärärahoja kartutettaisiin leikkaamalla taiteesta ja kulttuurista, Churchill tokaisi: ”minkä puolesta me sitten taistelisimme?” Tämä tapahtui siihen aikaan kun vielä oli olemassa sivistysporvaristoa, jota Churchill vakaasti edusti.

 

Nyt on aika toinen, hallitsijat ovat muuttaneet toimintatapojaan, mutta onko ihminen pohjimmiltaan muuttunut? Sopeutuuko hän mihin vain, mitä hänelle ulkopuolelta syötetään? Nämä kysymykset ovat keskeisiä vastajulkaistussa romaanissani Sielusta sieluun, jossa kerrotaan kahden sukupolven naisten kohtaloista kun olot muuttuvat ja aika rientää.

 

Tarkemmin tuosta linkistä:

 

https://www.facebook.com/Kirjailija-Janne-Kuusi-658519970906740/?fref=nf

 

 

 

 

 

]]>
4 http://jannekuusi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/212819-kuinka-kirjan-kay#comments Kulttuuri Aikakäsitys Elokuva Hallitsijat Kirja Sivistys Tue, 01 Mar 2016 08:57:01 +0000 Janne Kuusi http://jannekuusi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/212819-kuinka-kirjan-kay